Ruotsin vallan aika Suomessa
Wikipedia
Ruotsin vallan aika on Suomen historian ajanjakso, joka kattaa vuodet n. 1150–1809. Ruotsin valtakunnasta on tänä ajanjaksona käytetty historiassa myös termiä Ruotsi-Suomi. Termi on kehitetty jälkikäteen kuvaamaan sitä valtakuntaa, johon kuuluivat pääosa nykyisestä Ruotsista sekä ainakin pääosa nykyisestä Suomesta. Historioitsija Peter Englund on todennut, ettei Suomi Ruotsin vallan aikana ollut valtioliiton osa tai provinssi vaan "...sen valtakunnan itäinen puolikas, joka käytännössä tuhoutui vuonna 1809, minkä jälkeen molemmat osat lähtivät omille teilleen." Englund pitää erityisesti Ruotsin suurvalta-aikaa nykyisten Ruotsin ja Suomen yhteisenä "omaisuutena", koska nousu suurvallaksi olisi rutiköyhälle valtiolle ollut mahdotonta ilman valtakunnan itäsen osan resursseja. [1]
Ruotsin vallan aikana Suomeen juurtui maan nykyinen yhteiskuntajärjestys oikeusperiaatteineen, tasa-arvokäsityksineen ja yksilönvapauksineen. Suomi oli kuitenkin myös valtakunnan rajamaa, mikä toi alueelle lukuisia sotia ja ryöstöretkiä. Esihistorialliselta ajalta periytyvät suomen kieli, kalevalainen runous ja eräät kansanuskon ja -kulttuurin piirteet säilyivät Ruotsin vallan aikana, vaikka muuttuivatkin uusiin olosuhteisiin mukautuessaan.[2]
Sisällysluettelo
|
[muokkaa] Keskiaika (n. 1150–1523)
[muokkaa] Osaksi Ruotsin valtakuntaa
[muokkaa] Kristinusko saapuu
Historiallinen aika alkaa Suomen osalta 1100-luvulla, sillä kyseiseltä ajanjaksolta ovat säilyneet ensimmäiset Suomen aluetta koskevat asiakirjalähteet. Varhaiskeskiajan osalta tietomme ovat kuitenkin varsin hataria ja vajavaisia.
Ruotsin kuningas Eerik Pyhä aloitti myöhemmin laaditun Eerikin kronikan mukaan Suomen valloituksen tekemällä ensimmäisen ristiretken Lounais-Suomeen 1150-luvulla. Kronikan mukaan Piispa Henrik käännytti tässä yhteydessä väestöä Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella. Tämä lienee aiheuttanut suomalaisissa vastareaktioita, kuten Lalli-taru kertoo. On kuitenkin todennäköistä, että kristinuskon vaikutus oli levinnyt Suomeen jo aiemmin esihistoriallisella ajalla. Tästä on saatu viitteitä esimerkiksi arkeologisissa kaivauksissa tehdyistä hautalöydöistä. Vanhentunut kansallisromanttinen käsitys Suomen nopeasta valloittamisesta onkin harhaanjohtava ja siirtyminen osaksi Ruotsin valtakuntaa tapahtui asteittain pitkän ajanjakson kuluessa. Nykyaikaista käsitystä Suomesta tai suomalaisesta kansasta ei ollut vielä olemassa ja myös Ruotsin kuningaskunta muodostui vasta keskiajalla. Nykyisen Suomen alueella puhuttiin lähinnä suomen ja saamen murteita.
[muokkaa] Ruotsin valta vakiintuu
Myöhemmin 1200-luvulla Ruotsin kruunun toimesta tehtiin sotaretket myös Länsi-Suomeen tai Hämeeseen (toinen ristiretki Suomeen) ja Karjalaan (kolmas ristiretki Suomeen). Noin vuoteen 1300 mennessä nykyisen Länsi- ja Etelä-Suomen alueesta oli Karjalankannasta myöten tullut katoliseen kristinuskoon käännytetty Ruotsin valtakunnan osa. Laatokan Karjala puolestaan säilytti siteensä ortodoksiseen Luoteis-Venäjään ja Novgorodiin. Katolisen ja ortodoksisen kulttuuripiirin yhteentörmäys tapahtui siis Suomen tuntumassa. 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha oli ensimmäinen Ruotsin ja Novgorodin välinen rauhansopimus. Siinä määriteltiin myös Ruotsin valtakunnan ja Suomen itäraja ainakin sen eteläisiltä osilta.
Suomesta ei vielä tässä vaiheessa voi kuitenkaan puhua yhtenäisenä hallintokokonaisuutena. Ruotsin valtakunnan itäistä osaa ei kutsuttu nimellä Suomi tai Finland, joka tarkoitti nykyistä Varsinais-Suomen maakuntaa. Ruotsin valtakunnan itäisestä osasta käytettiin alkuvaiheessa nimitystä Österland eli Itämaa.
[muokkaa] Suomi Ruotsin kuningaskunnan osana
Ruotsi oli keskiajalla vaalikuningaskunta ja kuninkaanvaali suoritettiin Moran kivillä. Myös suomalaiset saivat oikeuden lähettää edustajansa kuninkaanvaaliin 1362, mikä heijastaa Suomen asemaa Ruotsin valtakunnan osana. Hallinnon ja oikeusjärjestyksen kehittymiselle oli lisäksi kuningas Maunu Eerikinpojan hallituskaudella 1319–1364 säädetyllä Maalailla suuri merkitys. Kuninkaan vallan vakiinnuttamiseksi alettiin ristiretkien seurauksena rakentaa Turun linnaa Varsinais-Suomeen 1200-luvun lopulla ja myöhemmin Hämeeseen Hämeen linnaa sekä Karjalaan Viipurin linnaa. Valtakunnanlinnat olivat keskiajalla tärkeitä Suomen puolustukselle ja lisäksi ne toimivat kruunun hallinnon keskuksina Suomessa. Linnaa ympäröinyttä hallintoyksikköä nimitettiin linnalääniksi.
Keskiajalla Suomen historiallisista maakunnista Varsinais-Suomi ja Satakunta kuuluivat Ruotsin valtakunnan keskusalueeseen ja ne säilyttivät jo esihistoriallisella ajalla syntyneet yhteytensä Skandinaviaan. Lounais-Suomessa ja Karjalankannaksella oli pysyvää maanviljelyyn perustunutta asutusta, joka levisi vähitellen rannikolta Hämeeseen ja Sisä-Suomeen. Ahvenanmaalla, Turunmaan saaristossa ja Pohjanmaan sekä Uudellamaan rannikkoseuduilla oli lisäksi ruotsinkielistä asutusta. Keskiajalla maaseudun talonpojat olivat Suomen ylivoimaisesti suurin väestöryhmä.
Ruotsin vallan alkuvaiheessa hallinnolliset asiakirjat kirjoitettiin usein latinaksi, mikä korosti papiston asemaa myös maallisessa hallinnossa. Ruotsin käyttö lisääntyi kirjallisena hallintokielenä 1300-luvun kuluessa. Kaupunkien paikallishallinnossa, varsinkin kansainvälisten suhteiden osalta, myös saksa oli laajalti käytössä. Keskiajan kaupunkien väestön kielisuhteista on kuitenkin mahdotonta esittää täsmällisiä arvioita.
[muokkaa] Maaseutu ja kaupungit
Erona Keski-Eurooppaan talonpojat olivat vapaita eikä Ruotsin valtakuntaan kehittynyt keskieurooppalaisen kaltaista feodalismia. Paikallishallinto perustui maaseudulla pitäjiin ja seurakuntiin.
Keskiajalla Suomeen syntyi myös kaupunkilaitos. Kaupungeissa asuneen porvariston eli kauppiaiden ja käsityöläisten osuus väestöstä oli kuitenkin pieni. Suomen tärkeimmät keskiaikaiset kaupungit olivat Turku ja Viipuri. Muita kaupunkeja olivat Naantali, Rauma, Ulvila ja Porvoo. Pohjoismaiden ja Suomen kaukokauppa oli keskiajalla pitkälti saksalaisten hansakauppiaiden hallussa ja tämän vuoksi myös merkittävä osa erityisesti Turun ja Viipurin porvaristosta oli saksalaista. Kaupungeissa paikallishallinnosta vastasi pormestarin johtama raati.
[muokkaa] Rälssisääty
Kuningas Maunu Ladonlukon hallituskaudella annetulla Alsnön säännöllä 1280 Ruotsiin ja Suomeen syntyi määrällisesti pieni veroista vapautettu maallinen rälssi eli aateli. Hengellisellä rälssillä puolestaan tarkoitettiin keskiajalla katolista papistoa.
Katolisen kirkon piirissä Suomen alueella toimineet seurakunnat kuuluivat Turun hiippakuntaan. Hiippakunnan johdossa toimineella Turun piispalla oli kirkollisen vallan ohella myös runsaasti maallista valtaa ja hän oli esimerkiksi kuninkaan valtaneuvoston jäsen. Yksi huomattavimmista keskiaikaisista Turun piispoista oli vuosina 1412–1450 virassa toiminut Maunu Tavast. Hengellinen rälssi muodosti keskiajan Suomessa luku- ja kirjoitustaitoisen sivistyneistön. Sen jäsenet olivat usein käyneet Turun katedraalikoulua ja osa oli opiskellut myös ulkomaisissa yliopistoissa.
[muokkaa] Kalmarin unionin aika
[muokkaa] Kalmarin unioni syntyy
Pohjoismainen Kalmarin unioni perustettiin Tanskan kuningatar Margareetan johdolla vuonna 1397. Käytännössä unionissa esiintyi ristiriitoja, sillä ruotsalaisylimystö oli ekspansiopolitiikassaan kiinnostunut idästä, Venäjän suunnasta, kun taas tanskalaisten intressit suuntautuivat enemmän etelää - saksalaisalueita kohden. Myöskään eri maiden sisällä ylimystö ei ollut yksimielistä keskenään. Kamppailu vallasta ei suinkaan johtunut yksinomaan modernein käsittein "ulkopoliittisista" erimielisyyksistä.
Unionikaudellakaan Suomi ei muodostanut yhtenäistä hallinnollista kokonaisuutta vaan alue jakaantui kahteen erilaiseen hallinnolliseen piiriin, jossa Viipuri toimi merkittävänä keskuksena Turun kuuluessa lähemmin keskusvallan hallintoalueeseen. Kauko Pirisen sanoin "desentralisoituneessa unionivaltiossa Suomikin oli siis desentralisoitunut. Se ei ollut käytännössä yhtenäinen poliittinen kokonaisuus."
Aatelisto ja papisto muodostuivat unionikaudella poliittisesti merkittävän, johtavan ryhmän. Paikallinen aatelisto hallitsi vain harvoin suurimpia linnaläänejä], joiden johdossa oli yleensä ruotsalaisia tai tanskalaisia, joskus saksalaissyntyisiäkin miehiä, jotka tosin usein olivat asuneet maassa vuosikymmeniä. Kotimainen aatelisto vastasi yleensä alemmasta hallinnosta, sotilastehtävistä ja varsinkin tuomioistuimista. Suomen kielen taito oli välttämätöntä näissä tehtävissä. Kirkon merkittävimmät virat koituivat myös unionikaudella kotimaisten rälssisukujen pojille. Toisaalta myös talonpoikaisto saattoi osallistua erilaisten lautakuntien ja käräjäkokousten toimintaan sekä vaikuttaa poliittisiin ratkaisuihin, kuten kuninkaan vaaliin.
Kaupungit olivat unionikaudella pieniä, suurimmissa eli Turussa ja Viipurissakin on arvioitu olleen vain 1 500 asukasta. Siksi myös ulkomaankauppa oli vaatimatonta; Viipurikaan ei kyennyt kilpailemaan Tallinnan kanssa venäjänkaupan keskuksena. Kotimaankauppa oli varmasti ulkomaankauppaa merkittävämpää taloudellisesti.
[muokkaa] Eerik Pommerilaisen hallituskausi
Unionikauden alussa maan asema osana valtakuntaa kuitenkin muuttui. Neljän vuosikymmenen aikana hallitsijan ote Suomesta oli kiinteämpi kuin aikaisemmin. Kuningas Eerik XIII Pommerilainen vieraili Suomessa kaksi kertaa, 1403 ja 1407. Unionin myötä myös maan johtavat hallintomiehet vaihtuivat, kuningas asetti omia luottomiehiään linnojen johtoon. Abraham Broderinpoika nousi Turun linnapäälliköksi, laamanniksi nimitettiin niin ikään tanskalainen Klaus Fleming. Myöhemmin merkittäviin asemiin nousivat Klaus Lydekenpoika Djäkn ja Krister Nilsson (Wasa). Myös piispa Maunu Tavast oli unioninvallan kannattajia.
Unionikaudella maan hallintoa organisoitiin uudella tavalla taloudellisen tilan parantamiseksi. 1405 peruutettiin ilmeisesti satojen maatilojen verovapautukset. Tuolloin luotiin pohja järjestelmälliselle maaverotukselle. Kruunu pyrki lisäämään verotuloja myös uudisasutustoiminnalla: peltoviljelys tuotti verotuloja toisin kuin erätalous. Jakamalla erämaita pysyvän asutuksen käyttöön verotulot saatiin nousemaan. Vuonna 1409 alettiin Turussa myös lyödä omaa rahaa, joka erosi arvoltaan Ruotsissa käytetystä rahasta. Ne olivat hopeisia äyrityisiä ja kuuden pennin kolikoita. Vuonna 1407 Suomeen saatiin oma maaoikeus, joka sijoitettiin Turkuun, ja sille annettiin myös hallinnollista valtaa. Suomen johtomiehet pystyivät nyt päättämään maan asioista omissa kokouksissaan.
Ulkoisesti unionin alkuaika oli Suomelle rauhan aikaa. Eerik Pommerilainen oli kuitenkin omapäinen kuningas ja riitautui hansakauppiaiden kanssa, jolloin kaupankäynti vaikeutui. 1430-luvulla Ruotsin puolella nousevat ylimystön ja talonpoikien kapinaliikkeet eivät juuri vaikuttaneet Suomessa. Vaatimattomien Suomessa syntyneiden kapinaliikkeiden ylimysvastaisuuden voi selittää kruunun ja rälssin omistusten laajentuminen[3]. Tunnetuin näistä kapinaliikkeistä oli ns. Davidin kapina Hämeessä vuonna 1439. Se kohdistui Viikin kartanoon [4]).
Suomesta ei osallistuttu 1435 Arbogassa järjestettyyn kokoukseen. Saman vuoden syksyllä piispa Maunu Tavast ja Krister Nilsson saapuivat Ruotsiin, jossa järjestetyissä neuvotteluissa he vaikuttivat Engelbrekt Engelbrektinpojan kapinana tunnetun liikkeen johtajien syrjäyttämiseen ja kompromissin aikaansaamisen. Drotsiksi tuli Krister Nilsson ja marskiksi nousi Kaarle Knuutinpoika Bonde. Ensiksi mainitun palattua saman vuoden syksyllä Suomeen alkoi kapinaliikehdintä Ruotsissa jälleen.
[muokkaa] Taistelu Ruotsin kruunusta
Lopulta kuningas erotettiin vuonna 1439, minkä jälkeen Ruotsia hallitsi aristokraattien valtaneuvosto. Se koostui piispoista ja johtavista ylimyksistä. Tästä joukosta mahtavimmaksi nousi Kaarle Knuutinpoika, joka valittiin 1438 valtionhoitajaksi. Hänen pahin kilpailijansa, drotsi Krister vetäytyi tämän jälkeen Viipuriin. Yksinvaltaisen hallintojärjestelmän kaatumisen jälkeen Suomen yhteydet Tanskaan katkesivat. Kuitenkaan yhteydet Ruotsiin eivät juuri lujittuneet vaan paikallisten linnaläänien haltijat hallitsivat maata pitkälti.
1440 tanskalaiset kutsuivat Kristoffer Baijerilaisen maahan ja hänet julistettiin kuninkaaksi. Ruotsissa käytiin neuvotteluja tunnustamisen ehdoista. Kaarle Knuutinpoika siirtyikin samana vuonna Suomeen ja otti haltuunsa Turun ja Kastelholman linnat luvaten luopua valtionhoitajan asemasta, mikäli saisi koko Suomen läänikseen. Ahvenanmaata lukuun ottamatta tämä toive toteutui. Tilanne muuttui kuitenkin pian, ja pian Kaarle joutui tyytymään pelkästään Viipurin linnalääniin. Turku palasi kuninkaan alaisen voudin valtaan. Kuninkaan tarkoitus oli ehkäistä yhtenäisen Suomen syntyminen.
Kristofferin kuoltua 1448 Kaarle Knuutinpoika purjehti Viipurista 800 asemiehen kanssa Tukholmaan, jossa hänet valittiin kuninkaaksi (1448-1457), ilmeisesti hänen aseellisen ylivoimansa takia. Hallituskaudelle leimallista oli sota Kristian Oldenburgilaista vastaan, mikä lisäsi verorasitusta myös Suomessa. Ajanjaksona Suomi oli kuninkaan aseman merkittävin tukipiste. 1457 suurylimystö nousi kuningasta vastaan kapinaan, ja tämä pakeni Danzigiin. Suomen aatelisto siirtyi tukemaan hallitusta ja valitsivat Kristian Oldenburgilaisen (kuninkaana 1457-1464) kuninkaaksi. Kuninkaan kannatus ei kuitenkaan ollut kaikkien jakamaa - varsinkaan Viipurissa.
[muokkaa] Kiistaa itärajasta
Seuraavaa ajanjaksoa leimaavat ongelmat valtakunnan itäosissa. Asutuksen levitessä erämaille, alkoivat rajakiistat ja kahakat Novgorodin ja karjalaisten kanssa. Samalla kun savolainen asutus eteni, myös Pohjois-Karjalaa asutettiin.
1478 Novgorod liitettiin Moskovaan, ja itärajan taakse nousi uusi voimatekijä. Rajaa varmistamaan alettiin rakentaa Olavinlinnaa uudisasutuksen turvaksi. Venäläisestä näkökulmasta käsin kyse oli rajasopimuksen rikkomuksesta ja avoin sotatila vallitsi useiden vuosien ajan aina vuonna 1482 solmittuun välirauhaan. Rajan kulusta ei päästy kuitenkaan yksimielisyyteen.
[muokkaa] Akselinpojista Sten Sturen kauteen
Taistelussa Ruotsin kuninkaan kruunusta tultiin Suomenkin linnoja valtaamaan ja taivuttamaan unionikuninkaan taakse. Tanskalainen ritari Eerik Akselinpoika Tott tuli veljiensä kanssa valtaamaan linnoja 1480-luvulla, ja lopulta kaikki linnat olivat Akselinpoikien hallussa. Eerikin kuoltua hän jätti Viipurin, Hämeenlinnan ja Savonlinnan läänit veljilleen Ivarille ja Laurille, joka jo entuudestaan hallitsi Raaseporia. Yhtenäisen valtapiirin syntyminen ei kuitenkaan sopinut valtionhoitaja Sten Sturen suunnitelmiin. 1481 Sten Sture saapui Suomeen, aina Viipuriin saakka. Sopua valtionhoitajan ja paikallisten mahtimiesten välille ei saatu syntymään: valtionhoitaja lupasi väestölle verohelpotuksia; läänitysten haltijat eivät taas hyväksyneet näitä.
Unionikauden loppuvaiheessa ei Pohjoismaihin enää noussut yhteisesti hyväksyttyä hallitsijaa. Tanskan kuningas Hannu (1481-1513) ei saavuttanut hyväksyntää unionimaissa, vaan valtaneuvostot ottivat johdon käsiinsä.
1483 Sten Sture sai haltuunsa kolme lääniä Suomesta: Viipurin, Savonlinnan ja Hämeenlinnan. Aikaisemmasta Akselinpoikien valta-alueesta tuli valtionhoitajan tukialue ja Suomesta tuli entistä kiinteämmin keskusvallan alainen; varsinkin kun Raaseporikin tuli Sten Sturen kannattajan, Knut Possen haltuun. Sture ei jakanut linnoja läänityksiksi ylimystölle, vaan hallitsi niitä itsestään riippuvaisten voutien välityksellä keräten merkittävästi verotuloja itselleen.
1400-luvun lopulla aikaisemmat kahakat Moskovan kanssa tiivistyivät sodaksi. 1495 Viipurin linnaa alettiin piirittää; myös Länsi-Suomesta kerättiin tuolloin nostoväkeä sotatoimiin. Uhanalaisilla seuduilla kaikki 15 vuotta täyttäneet otettiin aseisiin, maahan saapui myös saksalaisia palkkasotureita ja väkeä Ruotsin puolelta. Sotatoimet kohdistuivat Karjalan ohella myös muualle aina Pohjanmaata myöten. Rauha solmittiin vasta 1497.
Samana vuonna valtaneuvosto erotti Sten Sturen valtionhoitajan tehtävästä. Suomen linnaläänit jäivät kuitenkin hänen haltuunsa. Seurasi sisällissota, jossa kuningas Hannu kukisti valtionhoitajan joukot nousten myös Ruotsin kuninkaaksi (1497-1501). 1499 Sturen oli luovuttava alueistaan Suomessa. 1503 valtionhoitajaksi valittiin Svante Niilonpoika Sture (1504-1512), jolle myös Suomen johtavat miehet antoivat uskollisuudenvakuutuksensa. Turussa pidetyssä kokouksessa hänen valintaansa asetuttiin tukemaan. Yksimielisyys oli kuitenkin näennäistä, sillä osa Suomen herroista ajoi Sten Sturen omaisten kanssa omaa poliittista linjaansa. Päämäärät ovat jossain määrin jääneet epäselväksi. Kansallinen historiankirjoitus on kuitenkin korostanut idänpolitiikan keskeisyyttä erimielisyyksissä.
[muokkaa] Vaasa-aika (1523–1617)
[muokkaa] Kustaa Vaasan hallituskausi
[muokkaa] Unionin lopputaistelut
Unionin loppuaikana oli Suomessa rauhatonta muuallakin kuin Viipurissa, 1500-luvun alussa tanskalaiset kävivät ryöstöretkillä Suomen rannikoilla, ja kaapparikapteeni Otto Rudi ryösti Turun sekä sen tuomiokirkon aarteet. Tanskalaisen unionikuninkaan Kristian II:n noustessa valtaan, hän kruunajaisissaan mestautti kymmenittäin ruotsalaisia ylimyksiä. Sitä kutsutaan Tukholman verilöylyksi. Ruotsalainen ylimys Kustaa Vaasa nousi vastustamaan unionikuningasta ja sai talonpojat puolelleen. Myös saksalaiset hansakauppiaat tukivat Kustaa Vaasaa ja toimittivat hänelle aseita ja rahaa. Suomalaissyntyiset Flemingin veljekset Eerik ja Iivar valloittivat Suomen linnat Kustaa Vaasalle ja ajoivat tanskalaiset pois Suomesta vuonna 1523. Pohjolan unioniaika päättyi, ja Kustaa Vaasasta tuli Ruotsin ja Suomen kuningas.
[muokkaa] Varhaismoderni valtio syntyy
Kustaa Vaasan kaudella alkaa yhtenäinen Ruotsin valtakunta muodostua. Hänen onnistui kukistaa omaa politiikkaansa ajaneet maakuntayhteisöt. Reformaatio puolestaan nujersi kirkon. Verilöylyn jo heikentämä ylhäisaateli kiinnitettiin nyt tukemaan kuninkaallista politiikkaa. Hallituksen hoito jatkoi kuitenkin keskiaikaista perinnettä: kuninkaalla oli apunaan lukuisia aatelisia sekä kirjureita, jotka eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti virkamiehiä. Myöskään hallinnossa ei vielä ollut selkeää työnjakoa vaan toimitehtävät kuninkaan palveluksessa vaihtelivat tilanteen mukaisesti.
1530-luvulla Kustaa Vaasa alkoi tuottaa maahan saksalaista hallintohenkilöstöä, joiden mukana Ruotsiin saapuivat myös uudet näkemykset hallitsijanvallasta. 1540 kuninkuus muutettiin perinnölliseksi ja 1544 Kustaa Vaasan vanhin poika Eerik nimettiin kruununperijäksi. lähde?
Kruunun paikallishallinto keskittyi läänitysten peruuttamisen jälkeen voutien käsiin. Näiden tehtävät olivat moninaisia, mutta verojen kerääminen oli niistä tärkeimpiä. Kustaa Vaasan aikana tässä siirryttiin myös kirjalliseen hallintoon; ensimmäisenä aletaan laatia verotuksen avuksi systemaattisia maakirjoja (maaomistuksesta), pian seuraavat muunlaiset luettelot ja kirjalliset tilitykset. Voudit vastasivat myös autioksi jääneiden talojen asuttamisesta uudelleen, kyyditysjärjestelmästä ja tiestöstä. Voudin piti myös estää maaseudulla laittomasti harjoitettu kaupankäynti sekä käsityö. Myös yleisen järjestyksen ylläpito ja käräjistä huolehtiminen kuuluivat voudin tehtäviin - näin varmistettiin kruunun osuus verotuloista ja sakkomaksuista. Hallinnon tehostaminen nostikin kruunun verotuloja kymmenillä prosenteilla.
[muokkaa] Uskonpuhdistus
Kustaa Vaasan 1500-luvun alussa aloittama reformaatio teki Ruotsin valtakunnan mukana Suomesta luterilaisen maan. Samassa yhteydessä Mikael Agricola loi suomen kirjakielen perustan. Kirkko köyhtyi kruunun takavarikoidessa kirkon omaisuutta laajalti.
[muokkaa] Sota Venäjää vastaan
Suomen kannalta ulkopoliittisesti merkittäviä olivat edelleen jatkuvat konfliktit Venäjän kanssa; Kustaa Vaasan kauden alkuvaiheessa pyrittiin jälleen saamaan selvyyttä rajalinjan kulkuun neuvotteluin. Ruotsalaiset pyrkivät lykkäämään rajan tarkistamista mahdollisimman pitkälle, ja väliaikaisista sopimuksista huolimatta kahakat ja molemminpuoliset ryöstöretket jatkuivat. 1555 Viipurissa pidetyssä aateliskokouksessa suositeltiin kuninkaalle sotaan ryhtymistä. Hyökkäys sai aikaan Iivana Julman vastaiskun Viipurin ja Savon suunnilla. 1556-1557 käydyt neuvottelut päättyivät 40 vuoden mittaisen välirauhan solmimiseen. Tarkoitus oli järjestää 1559 uudet neuvottelut rajan kulusta, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut.
[muokkaa] Aatelin väärinkäytökset
Sota-aikana kuningas oli oleskellut pitkään Suomessa. Tuolloin hän määräsi myös toimitettavaksi laajan tutkimuksen aateliston tekemistä väärinkäytöksistä. Tämän tutkinnan tuloksena syntynyt ns. Jaakko Teitin valitusluettelo on merkittävä 1500-luvun yhteiskuntahistorian lähde. Kesällä 1556 kuningas muodosti vielä Suomesta oman herttuakunnan, jonka johtoon nimettiin kuninkaan poika Juhana. Kustaa Vaasa kuoli syyskuussa 1560. Valtaistuimelle häntä seurasi Eerik XIV.
[muokkaa] Valtaistuinriidoista suurvaltapolitiikan alkuun
[muokkaa] Eerik XIV:n valtakausi
Eerik XIV kruunattiin kuninkaaksi 1561. Hän pyrki entisestään voimistamaan kuninkaanvaltaa suhteessa ylimystöön ja siten myös veljiinsä. Näiden asemaa heikentääkseen Eerik perusti uusia kreivi- ja vapaaherrakuntia jakamaan herttuain valtaa. Suomessa kuninkaan politiikka näkyi myös uusien laamannien nimittämisessä maahan. 1561 kuningas hyväksytti valtiopäivillä ns. Arbogan artikkelit, joiden avulla herttuat alistettiin kuninkaan valvontaan ja näiltä vietiin itsenäisen ulkopolitiikan mahdollisuus.
Keskeistä kuninkaalle oli nimenomaan Suomen herttuan Juhanan aseman murentaminen. Juhanan herttuakuntana Suomesta muodostui valtakunnalle alistettu "feodaalinen pienoisvaltio" (Keränen), jolla oma kanslia, vero- ja laskukamari sekä neuvoskunta, joka vastasi valtaneuvostoa. Juhanan edut Liivinmaalla olivat myös ristiriidassa kuninkaan kanssa: Katariina Jagellonican kanssa suunnitteilla olleen avioliiton myötä Juhana saisi haltuunsa Liivinmaalla useita panttilinnoja. Samanaikaisesti Eerik XIV oli ajautumassa sotaan Puolan kanssa Liivinmaalle suuntautuvan ekspansiopolitiikan vuoksi. 1561 Tallinnan raati oli jo luovuttanut kaupungin kuninkaan suojelukseen, saman kevään aikana myös Viru- ja Harjumaan aateli erkaantui Saksalaisesta ritarikunnasta.
[muokkaa] Valtataistelu
Konfliktin tiivistyttyä kuningas kutsui 1563 koolle valtiopäivät, joilla Juhana tuomittiin kuolemaan. Kehitys johti Turun linnan piiritykseen kesällä 1563. Kahakoiden ja pommitusten jälkeen linna antautui elokuun 12. 1563, minkä jälkeen linnan loisto tuhottiin, herttuapari vangittiin ja vietiin Ruotsiin vankeuteen. 1560-luvulla Ruotsin ulkopolitiikkaa leimasi sodankäynti Baltiassa Puolaa vastaan. Lisäksi Eerik XIV ajautui sotaan Tanska-Norjaa ja Lyypekkiä vastaan. Tämä edellytti hyviä idänsuhteita: sotavoimien keskittäminen muualle edellytti hyviä suhteita Moskovan suuntaan. Eerik XIV:n kausi päättyi 1568 aateliston noustua kuningasta vastaan. Tällä kertaa myös Suomen ylimystö oli kapinallisten puolella, yhtä lailla vanhat Juhanan kannattajat kuin Eerikin luottomiehetkin. Turun linna tuli kapinallisten haltuun. Eerik vietti seuraavat vuodet vankeudessa, kunnes hänet tuomittiin kuolemaan ja myrkytettiin 1577.
[muokkaa] Pitkä viha
Juhana III:n kuningaskaudella rajakahakat Käkisalmen läänin rajalla johtivat jälleen uuteen sotaan (1570-1595), joka tunnetaan "25-vuotisen sodan" ja rappasodan nimillä. Pääosin kyse oli raa'asta, molemminpuolisesta sissisodasta. Alkuvaiheissa sodankäynti oli kuitenkin organisoitua ja 1573-1577 Suomen rintamalla elettiin aselevon aikaa. Vuosikymmenen puolessa välissä alkoivat kuitenkin talonpoikaiset kahinoinnit: karjalaiset hyökkäsivät Oulujärven ja Iijoen suunalle, Etelä-Suomesta lähdettiin Suomenlahden tuolle puolen. Vuosikymmenen taitteessa organisoitunut sodankäynti käynnistyi jälleen hyökkäyksellä Narvaan (1579) ja Käkisalmen valloituksella 1580. Narva vallattiin seuraavana vuonna, minkä jälkeiset neuvottelut johtivat vuoteen 1590 kestäneeseen välirauhaan. Välirauhasta huolimatta sissisota jatkui itärajan molemmin puolin, mikä johti Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan laajamittaiseen autioitumiseen 1580-luvulla. Pekka Vesaisen johdolla pohjalaiset tekivät kostoretkiä Vienan Karjalaan. Sota päättyi 1595 Täyssinän rauhansopimukseen.
[muokkaa] Uusi valtaistuinriita
Juhana III:n kuoltua 1592 jäi valtaistuin vaille haltijaa. Seuraajaehdokkaita oli kaksi: Sigismund ja herttua Kaarle. Kuninkuuskysymys kietoutui yhteen myös kirkkopolitiikan kanssa: vastauskonpuhdistuksen ajan Euroopassa Sigismund oli katolinen, mikä teki hänen asemastaan entistä ongelmallisemman luterilaisessa Ruotsissa. 1593 Sigismund saapui maahan kruunattavaksi. Hallitsijan vakuutuksensa hän antoi seuraavan vuoden syksyllä. Tällöin hän myös hyväksyi Upsalan sääty- ja kirkolliskokouksen (1593) luterilaisen linjan. Sigismundin kruunauksen myötä Ruotsin ja Puolan välille syntyi muutamia vuosia kestänyt personaaliunioni; Puolan kuninkaana Sigismund oli aina 1632 saakka.
Kuninkaan palattua Puolaan, nousi aateliston kesken erimielisyyksiä Kaarle-herttuan asemasta valtionhoitajana. Tässä kiistassa Suomen käskynhaltija Klaus Fleming asettui kuninkaan puolelle. Arbogan valtiopäivillä 1597 Kaarle kuitenkin nimettiin valtionhoitajaksi. Tällöin hän myös julisti vastustajansa, ennen kaikkea Klaus Flemingin kapinallisiksi.
[muokkaa] Ankaroituva oikeudenkäyttö
Yleisesti Euroopassa Uuden ajan alussa 1500- ja 1600-luvuilla maallisissa oikeuksissa alettiin käyttää niin sanottua "Mooseksen lakia" eli eräitä kohtia Raamatusta. Mooseksen lain mukaan noituus ja taikuus oli kielletty ja muun muassa jumalanpilkasta, kiroilusta, vanhempiaan vastaan rikkomisesta, väärästä valasta, taposta, koron kiskonnasta, väärästä todistuksesta ja useista seksuaalirikoksista voitiin tuomita kuolemaan. Mooseksen laki tuli yleiseksi oikeusohjeeksi Ruotsin valtakunnassa vuonna 1608 ja se säilyi voimassa aina vuoden 1734 uuteen valtakunnan lakiin asti. Lakia ei yleensä kuitenkaan sovellettu koko ankaruudessaan ja kuolemantuomioita lievennettiin noin puolessa tapauksista. [5]
[muokkaa] 1500-luvun talonpoikaislevottomuudet ja nuijasota
Talonpoikaislevottomuudet lisääntyivät Kustaa Vaasan hallintokaudella muun muassa lisääntyneen verorasituksen ja toisaalta hänen poikiensa valtakamppailun myötä. Talonpoikaislevottomuuksien huipentuma oli nuijasota vuosina 1596–1597. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa nuijin, keihäin ja jousin aseistetut pohjalaiset ja savolaiset talonpojat. Kapina suuntautui Suomessa valtaa käyttänyttä aatelia ja erityisesti Klaus Flemingiä vastaan. Kapinoitsijat hakivat apua Ruotsin kruunua tavoitelleelta Kaarle-herttualta. Kapinan syinä nykytutkimus pitää rappasodan sotarasitusta, taloudellista taantumaa, sekä linnaleirijärjestelmän aiheuttamia kärsimyksiä. Tutkijat ovat olleet erimielisiä siitä, miten suuri vaikutus Kaarle-herttuan harjoittamalla Klaus Flemingin vastaisella yllytyksellä oli nuijasodan syntyyn.[6].
[muokkaa] Suurvalta-aika (1617–1721)
[muokkaa] Stolbovan rauha
Vuosina 1604–1611 Södermanlannin herttua Kaarle oli Ruotsin kuningas Kaarle IX. Hänen hallituskaudellaan valtakunta kävi miltei jatkuvasti sotaa Venäjää ja Puolaa vastaan erityisesti Baltian maakuntien Viron ja Liivinmaan omistuksesta. Lisäksi vuosina 1611–1613 käytiin tappiollinen sota Tanskaa vastaan. Kaarle IX:n kuoltua valtaistuimelle nousi hänen poikansa Kustaa II Aadolf. Valtakunnan tila oli huono ja Ruotsin oli solmittava vuonna 1613 rauha Tanskan kanssa. Venäjän kanssa solmittiin Stolbovan rauha 1617, minkä seurauksena Käkisalmen lääni, Pähkinälinna ja osa Inkeriä liitettiin Ruotsiin.
[muokkaa] Modernisointia ja uudistuksia
Kuninkaan ja valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan johdolla Ruotsissa ja Suomessa alettiin ulkopoliittisen tilanteen rauhoituttua toteuttaa huomattavia uudistuksia. Armeija ja sotalaitos järjestettiin uudelleen erityisesti alankomaalaisen Mortis Oranialaisen antaman esikuvan mukaisesti. Myös laivastoa ja kruunun hallintoa uudistettiin. Maassa saatettiin voimaan uusi hallitusmuoto ja valtakunta jaettiin lääneihin. Suomeen nimitettiin 1600-luvulla lisäksi ajoittain kenraalikuvernööri kehittämään maan oloja. Suomen kenraalikuvernöörin virassa olivat Niels Bielke ja kreivi Pietari Brahe, joiden virka-asuntona toimi Turun linna. Suurvaltakaudella Suomeen perustettiin myös uusia kaupunkeja ja Turun kuninkaallinen hovioikeus sekä 1640 Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia.
[muokkaa] Kolmikymmenvuotinen sota
Baltiassa Ruotsi kävi edelleen sotaa Puolaa vastaan ja 1629 solmittiin väliaikainen Altmarkin rauha. Saksassa syttyneeseen katolisen keisarin ja protestanttisten ruhtinaiden väliseen 30-vuotiseen sotaan Kustaa II Aadolf liittyi 1630 noustuaan maihin Pohjois-Saksassa. Ruotsin tavoitteena sodassa oli tukea Saksan protestantteja ja vahvistaa omaa asemaansa. Kustaa II Aadolf kuitenkin kuoli Lützenin taistelussa 1632 ja hänen tyttärensä Kristiina nousi alaikäisenä valtaistuimelle. Käytännössä valtakuntaa hallitsi tässä vaiheessa Axel Oxenstiernan johtama holhoojahallitus. 30-vuotisen sodan päättäneessä Westfalenin rauhassa 1648 Ruotsi vakiinnutti asemansa suurvaltana. 30-vuotinen sota ja muut suurvalta-ajan konfliktit kuitenkin kuluttivat pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Huomattava osa talonpojista joutui palvelemaan armeijassa ja laivastossa, joissa kuolleisuus oli suurta.
[muokkaa] Sodista rauhankauteen
Kuningatar Kristiinan hallituskaudella 1632–1654 Ruotsissa ja Suomessa annettiin laajoja alueita läänityksiksi aatelistolle. Aatelistolla oli veronkanto-oikeus läänityksillään, mikä vaikeutti kruunun taloudellista asemaa. Kristiinan luovuttua kruunusta nousi valtaan Kaarle X Kustaa, joka hallitsi Ruotsin valtakuntaa 1654–1660. Hänen hallituskaudellaan Ruotsi kävi sotia sekä Puolaa, Venäjää, että Tanskaa vastaan. Kaarle X kuoli 1660 ja hänen seuraajakseen valtaistuimelle nousi Kaarle XI, jonka hallituskaudella 1660–1697 Ruotsissa ja Suomessa toteutettiin reduktio eli läänitysten laajamittainen peruuttaminen kruunulle. Kaarle XI vähensi aatelin valtaa ja hallitsi valtakuntaa itsevaltaisesti. Suomelle Kaarle XI:n hallituskausi merkitsi pitkällistä rauhaa. Protestanttinen papisto vastasi lukutaidon opettamisesta kansalle ja kirkollista elämää hallitsi puhdasoppisuus. 1695–1697 Suomea koettelivat tuhoisat katovuodet, joiden seurauksena huomattava osa väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin.
[muokkaa] Suuri Pohjan sota
Kaarle XI:n seuraajan kuningas Kaarle XII:n aikana syttyi suuri Pohjan sota, jonka seurauksena Ruotsi menetti suurvalta-asemansa. Sodan syynä oli Ruotsin vihollisten Tanskan, Venäjän, Puolan ja Saksin solmima Ruotsin vastainen liitto. Vaikka Kaarle XII onnistuikin kukistamaan Tanskan, Venäjän keisarin Pietari Suuren armeijan Narvan taistelussa sekä Puolan, kärsivät ruotsalaiset lopulta ratkaisevan tappion venäläisille Pultavan taistelussa. Kuningas pakeni tämän jälkeen Turkkiin ja valtakunta oli avoinna vihollisen hyökkäykselle. Venäläiset miehittivät Suomen Pohjanmaalla käydyn Napuen taistelun ja Hangon edustalla käydyn Riilahden taistelun jälkeen 1714. Venäjän miehitysajasta käytetään nimitystä isoviha. Miehitysaika oli tuhoisa Suomelle ja esimerkiksi suuri osa maan virkamiehistä ja papistosta pakeni Ruotsiin. Isoviha päättyi Ruotsin ja Venäjän väliseen Uudenkaupungin rauhaan 1721. Rauhansopimuksessa Venäjään liitettiin Inkerinmaa, Viro, Liivinmaa ja Käkisalmen lääni sekä Viipuri. Venäjään liitetystä Karjalasta käytetään usein nimitystä Vanha Suomi.
[muokkaa] Pikkuviha ja kustavilainen aika (1721–1809)
[muokkaa] Valta pois kuninkaalta
Ruotsin valtakunnassa Kaarle XII:sta jälkeen säädyt ottivat vallan kuninkaalta ja itsevaltiuden aika muuttui säätyvallan ajaksi. Talous ja tiede kehittyivät tänä aikana, mutta toisaalta puolueiden valtapolitiikka aiheutti ongelmia. Ranska ja Venäjä saivat vaikutusvaltaa Ruotsissa rahoittamalla kilpailevia puolueita hattuja ja myssyjä. [7]
[muokkaa] Hattujen sota
Hattujen valtaannousu 1740-luvulla johti Suomelle epäedulliseen antivenäläiseen ulkopolitiikkaan ja hattujen sodan tuloksena Venäjä miehitti Suomen uuudelleen vuosiksi 1741–1743. Sodan alussa Venäjän keisarinna Elisabet levitti manifestia, jossa suomalaisia kehotettiin luopumaan Ruotsista ja muodostamaan itsenäinen, Venäjän suojeluksessa oleva valtio. Suomen miehityksen jälkeen puhe itsenäisyydestä kuitenkin lakkasi.[8]. Miehitys päättyi Turun rauhaan. Pikkuvihan miehitys oli rauhallisempaa eikä aiheuttanut yhtä suurta tuhoa kuin pidempiaikainen isoviha parikymmentä vuotta aikaisemmin.
[muokkaa] Uuden aikakauden ajatuksia
Sodan jälkeen kaupan merkantilistiset periaatteet johtivat siihen, että tervasta ja laivanrakennuksesta saatu taloudellinen hyöty jäi Tukholmaan. 1760-luvulla Kokkolan kirkoherra Anders Chydeniuksen ryhtyi vaatimaan elinkeino- ja sananvapautta. [7] 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Turun akatemiassa heräsi erityisesti Henrik Gabriel Porthanin, "Suomen historian isän", vaikutuksesta mielenkiinto Suomen historiaa ja suomalaista kansanrunoutta kohtaan. [9]
[muokkaa] Kustaa III:n levoton valtakausi
Vuonna 1772 Kustaa III:n vallankaappauksen jälkeen valta palautui takaisin kuninkaalle. Aikaudella pyrittiin eroon merkantilismista, ja samalla sanan- ja uskonnonvapaus laajeni valtakunnan alueella. Suomalaisten upseerien luottamus kuninkaaseen heikkeni, koska aatelisto menetti arvovaltaansa kuninkaalle, joka oli kansan tukema. Jotkut korkea-arvoiset sotilaat siirtyivät Venäjän palvelukseen. [7]
Vuosina 1788–90. Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin Kustaa III:n aloittama niin kutsuttu Kustaa III:n sota sota. Ruotsi sai vastaansa myös Tanskan. Suomessa sotaa vastustivat muun muassa Georg Magnus Sprengtporten ja Anjalan liittoon kuuluneet upseerit. Ruotsinsalmen merivoitosta huolimatta Ruotsi ei saanut Värälän rauhassa lisäalueita. Sodan myötä aateliston katkeruus kuningasta kohtaan lisääntyi, ja tämä johti lopulta kuninkaan murhaan vuonna 1792. [7]
[muokkaa] Ruotsi menettää Suomen
Suomen sota käytiin 1808–1809 Venäjän ja Ruotsin välillä. Sodan syynä oli Venäjän ja Ranskan 7. heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Ranska antoi Venäjälle suostumuksensa Suomen valtaukseen, mikä teki Venäjästä Ranskan liittolaisen. Venäjän tehtävänä oli Suomeen hyökkäämällä pakottaa Ruotsi liittymään mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska olisi voinut vahvistaa asemaansa merivalta Britanniaa vastaan. Sodan seurauksena Suomi siirtyi Venäjän valtaan ja hallinto järjestettiin autonomian pohjalle. Venäjän keisarista tuli Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan suuriruhtinas.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Peter Englund, Suuren sodan vuodet, suomenkielisen painoksen esipuhe., finnica.fi "Suomi ei ollut Ruotsiin kuuluessaan alistettu voittomaa vaan olennainen osa valtakuntaa. Sen vuoksi vanha suomalainen maan nimitys Ruotsi-Suomi on puolustettavissa, mutta toisaalta se voi antaa sen väärän kuvan, että olisi ollut kyse valtioliitosta kahden maan kesken. Jos nimitämme silloista maata Ruotsiksi, emme tarkoita nykyisin tuntemaamme Ruotsin valtiota vaan Ruotsi-Suomea."
- ↑ finnica.fi - SUOMI OSANA RUOTSIN VALTAKUNTAA "Vanha kalevalaishenkinen kansankulttuuri mukautui uuteen länsimais-kristilliseen ympäristöön ja säilytti elinvoimansa. "
- ↑ Kimmo Katajala, Suomalainen kapina s.136.
- ↑ Heikki Ylikangas, Nuijasota s.174 ja Kimmo Katajala s. 124-137.
- ↑ FINNISH WITCH TRIALS IN SYNOPSIS (1500-1750) © Marko Nenonen and Timo Kervinen, JUMALAN LAKI ASTUU VOIMAAN
- ↑ http://www.tsv.fi/ttapaht/033/katajala.pdf Kimmo Katajala: Miksi nuijasota syttyi Pohjanmaalla? Heikki Ylikangas s. 358-359 (1997): Nuijasota. . ISBN 951-1-14253-4.
- ↑ 7,0 7,1 7,2 7,3 fennica.fi Suomi- VAPAUDEN JA HYÖDYN AIKA
- ↑ Pieni tietosanakirja: Suomi, sivut 478-490
- ↑ Porthan-Seura
[muokkaa] Aiheesta muualla
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Suomen historia, Jouko Vahtola, Otava 2004, Helsinki- Keuruu
- Suomen historian pikkujättiläinen, toim. Seppo Zetterberg. WSOY 1987, Porvoo - Helsinki - Juva.
- Suomen historian käsikirja. Edellinen osa, toim. Arvi Korhonen. WSOY 1949, Porvoo - Helsinki.
- Petri Karonen, Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1809. WSOY 1999, Porvoo - Helsinki - Juva.
- Helge Pohjolan-Pirhonen, Suomen historia 1523-1617. WSOY 1960, Porvoo - Helsinki.
 |
Suomen historia |  |
| Suomen esihistoria (noin vuoteen 1150) | ||
| Ruotsin vallan aika (1150–1809) | ||
| Suomen suuriruhtinaskunta (1809–1917) | ||
| Itsenäinen Suomen tasavalta (vuodesta 1917) | ||
| Suomen hallitsijat · Suomen sodat | Suomi · Pohjoismaat · Eurooppa |
