Itsenäinen Suomen tasavalta
Wikipedia
Tämä artikkeli kattaa Suomen historian vuodesta 1917 eteenpäin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Suomen itsenäistyminen
-
Pääartikkeli: Suomen itsenäistyminen
- Muut artikkelit: Suomen kuningaskunta vuonna 1918
Ensimmäisessä maailmansodassa kärsityt tappiot ja sisäiset ongelmat ajoivat Venäjän kevättalvella 1917 vallankumoukseen ja keisarivalta kaatui. Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi tunnustella mahdollisuutta laajempaan itsehallintoon, jopa itsenäistymiseen. Venäjän väliaikainen hallitus suhtautui kielteisesti Suomen itsenäistymispyrkimyksiin ja ilmoitti asiasta voitavan päättää vasta, kun perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontuisi.
Väliaikaisen hallituksen kukistuttua äärivasemmistolaisten bolsevikkien suorittamassa lokakuun vallankaappauksessa marraskuussa 1917 Suomen poliittinen kenttä jakautui kahtia siitä, miten itsenäisyyttä pitäisi tavoitella. Porvarit halusivat hakea itsenäisyyden tunnustusta lännestä, kun taas sosiaalidemokraateista koostunut vasemmisto halusi tunnustuksen ensin Venäjää hallinneilta bolsevikeilta.
Eduskunta kokoontui 6. joulukuuta 1917 ja hyväksyi porvarillisen senaatin eli hallituksen antaman itsenäistymisjulistuksen. Tälle tunnustus saatiin Venäjältä 31. joulukuuta ja sen jälkeen Ranska ja Ruotsi tunnustivat Suomen 4. tammikuuta ja Saksa 6. tammikuuta 1918.
[muokkaa] Suomen sisällissota
-
Pääartikkeli: Suomen sisällissota
Maassa vielä olleiden venäläisjoukkojen aseistariisumiseksi ja karkottamiseksi hallituksen joukot eli valkoiset suojeluskunnat aloittivat 28. tammikuuta 1918 vapaustaistelun Pohjanmaalla ja Karjalassa. Samaan aikaan punaiset järjestyskaartit aloittivat kapinan hallitusta vastaan eteläisessä Suomessa. Näiden yhdistelmästä muodostui sisällissota, jossa valkoisten tueksi tulivat keisarillisessa Saksassa koulutetut suomalaiset jääkärit, suoraan saksalaisia joukkoja ja ruotsalaisia vapaaehtoisia sekä punaisten tukena oli bolsevistisen Venäjän joukkoja. Sodan päättyessä 16. toukokuuta 1918 Suomi ei siis ollut vapaa vieraista joukoista, vaan vasta Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa sai saksalaisjoukot poistumaan. Sodan jälkiselvittelyissä teloitettiin muutamia tuhansia ja kymmeniä tuhansia punaisia suljettiin vankileireihin.
[muokkaa] Itsenäisen Suomen alkutaival
Sisällissodan jälkeen Suomen hallitusmuodoksi oli tulossa monarkia. Kuninkaanvalinnasta oli eriäviä mielipiteitä ja lopulta tukeuduttiin Saksaan, kuten mm. valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvud ja pääministeri Juho Kusti Paasikivi halusivat, mutta mitä mm. sotajohdossa ansioitunut C. G. E. Mannerheim vastusti. Kuningaskunta ei kuitenkaan toteutunut keisarillisen Saksan hävittyä ensimmäisessä maailmansodassa ja Suomesta tuli lopullisesti tasavalta 17. heinäkuuta 1919.
Vuonna 1920 Suomi solmi Tartossa, Virossa rauhan- ja rajasopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa. Sopimuksessa määriteltiin ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen rajat, joiksi määrättiin Suomen suuriruhtinaskunnan rajat, ilman Suomeen liittymishalukkaita Itä-Karjalan kuntia. Suomi sai kuitenkin Venäjältä reitin jäämerelle ja Petsamon sataman.
Suhteita Neuvosto-Venäjään (joka vuodesta 1922 lähtien oli Neuvostoliitto) rasitti myös Itä-Karjalan asema. Suomi halusi sille suurempaa autonomiaa, Neuvostoliitto katsoi nimellisen autonomian riittävän. Kansainliitto ratkaisi asian Neuvostoliiton sisäiseksi.
Toinen ongelma koski Ahvenanmaata, jonka Ruotsi oli miehittänyt Suomen sisällissodan aikana. Ahvenanmaalaiset halusivat liittyä Ruotsiin, mutta vaatimus hylättiin tiukasti. Viimein Kansainliitto ratkaisi kysymyksen 1921 Suomen toivomusten mukaan.
Suomen turvallisuusongelmaa pyrittiin ratkaisemaan puolustusliitolla Viron, Latvian ja Puolan kanssa, eduskunta ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, ja 1932 solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä hyökkäämättömyyssopimus. 1930-luvun loppupuoliskolla suunniteltiin puolustusliittoa Suomen ja Ruotsin välille, tämäkin hanke kariutui mm. Neuvostoliiton vastustaessa Ahvenanmaan uudelleenlinnoittamista.
1920- ja 30-luvuilla Suomea pitkään vaivanneet rakenteelliset ristiriidat pyrittiin ratkaisemaan. Ruotsin- ja suomenkielisen väestönosan välinen kieliriita onnistuttiin lopettamaan kielilainsäädännöllä. Ruotsin kielen asemaa heikennettiin kuitenkin vasta 1930-luvun loppua kohti.
Vuonna 1918 70 % väestöstä sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Vuosien 1919 ja 1922 maauudistuksilla parannettiin torppareiden asemaa. Tämä loi yli 90 000 pientilaa.
Ståhlbergin presidenttikaudella 1919–1925 oikeisto ja keskustaryhmät valtaa. Pisimpiin vankeustuomioihin sisällissodan jälkeen tuomitut armahdettiin. Sosialidemokraattinen puolue järjestäytyi uudelleen Väinö Tannerin johdolla ja muodostettuaan vähemmistöhallitukseen 1926 järjesti yleisen armahduksen.
Radikaaleimmat sosiaalidemokraattit pakenivat Venäjälle sisällissodan lopppuvaiheessa ja perustivat siellä elokuussa 1918 Suomen Kommunistisen Puolueen. Koska se kuitenkin oli kapinallisten synnyttämä, se ei voinut toimia Suomessa. Niinpä SKP perusti lailliseksi muodokseen Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen, joka sai vuoden 1922 vaaleissa 27 paikkaa. Poliisi kuitenkin pidätti kaikki sen kansanedustajat maanpetoksesta syytettynä ja kielsi puolueen. Kommunismin kasvun myötä järjestyi fasistinen Lapuan liike, joka 1929–1932 toimi kommunistisia sanomalehtiä vastaan, järjesti massamielenilmauksia ja terrorisoi jopa yksittäisiä kansalaisia ("kyyditykset"). Kommunisteja estettiin osallistumasta 1930 vaaleihin ja kommunistien toiminta kaikissa muodoissaan kiellettiin. Kommunistilaeilla rajoitettiin paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta.
Svinhufvud nostettiin presidentiksi 1931 lapualaistenkin tuella. Pian liike kääntyi sosialidemokraattejakin vastaan ja vuoden 1932 Mäntsälän kapinana tunnetun vallankaappausyrityksen jälkeen presidentti puuttui asiaan ja sai radiopuheellaan kapinan kaappauksen estettyä. Samoihin vuosiin sattui myös talouspula, jonka kärjistymänä koettiin muun muassa Nivalan konikapina.
Suuri epäonnistuminen oli vuosien 1919–1932 kieltolaki, joka johti rikosten määrän ja laittomuuden kasvuun ja lisäsi merkittävästi alkoholin kulutusta. Kieltolaki lopetettiin vasta kansanäänestyksen jälkeen 1932. Kieltolaissa seurattiin mm. Yhdysvaltain esimerkkiä.
[muokkaa] Toinen maailmansota
Suomen sotia toisen maailmansodan aikaan olivat talvisota ja jatkosota sekä Lapin sota.
Elokuussa 1939 tehdyn Neuvostoliiton ja Saksan välisen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salainen lisäpöytäkirja määritteli Suomen kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin. Syksyllä 1939 Neuvostoliitto vaati neuvotteluja Leningradin turvaamiseksi ja vaati Suomelta aluetta Karjankannakselta, tukikohtaa Hangosta ja Suomenlahden ulkosaaret. Virallisen neuvostopropagandan mukaan alueluovutukset olisi korvattu vaihtona alueisiin Itä-Karjalasta.(Itä-Karjalan Porajärvi ja Repola.)
Neuvottelujen katkettua Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 järjestämiensä ns. Mainilan laukausten jälkeen ja alkoi talvisota. Huolimatta monista voitoista puolustus Karjalankannaksella oli murtumaisillaan. Moskovan rauha 13. maaliskuuta 1940 päätti sodan, ja Suomen täytyi luovuttaa Karjalankannas, Laatokan Karjala, Raja-Karjala, Suomenlahden ulkosaaret (luovutettu Karjala) sekä Kuusamon ja Sallan itäosat ja Petsamosta Kalastaja- ja Srednisaarentojen länsiosat ja vuokrata Hangon tukikohta Neuvostoliitolle 30 vuodeksi.
Pohjoismaisen puolustusliiton suunnittelua jatkettiin talvisodan päätyttyä. Hanke kuitenkin kariutui jälleen.
Kansallissosialistisen Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon, Suomi liittyi Saksan rinnalle kesäkuussa 1941 tavoitteena ainakin saada luovutetut alueet takaisin. Näin aluksi kävikin, mutta lisäksi suuri osa Itä-Karjalaa miehitettiin pyrkimyksenä luoda Suur-Suomi. Jatkosota päättyi lopulta kesän 1944 perääntymiseen ja uusin aluemenetyksin. Sota on kuitenkin nähty suomalaisten kannalta torjuntavoittona. Moskovassa 19. syyskuuta 1944 solmitun välirauhasopimuksen mukaan saksalaiset oli ajettava maasta. Tämän jälkeen käytiin Lapin sota aiempaa liittolaista Saksaa vastaan Lapissa päättyen 27. huhtikuuta 1945. Natsi-Saksan joukot tuhosivat perääntyessään suuria alueita Lapissa.
Välirauhansopimuksen mukaan Suomen täytyi talvisotaa seuranneiden aluemenetysten lisäksi luovuttaa Petsamo ja vuokrata Porkkala 50 vuodeksi tukikohdaksi. Sotakorvauksiksi määrättiin 300 miljoonaa dollaria. Lopullisesti välirauhansopimuksen ehdot vahvistettiin Pariisin rauhassa 1947.
[muokkaa] Puolueeton Suomi
Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli harmaalla vyöhykkeellä länsivaltojen ja Neuvostoliiton välissä. Suomen ja Neuvostoliiton välinen vuonna 1948 solmittu sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta eli yya-sopimus liitti – tiukimman tulkinnan mukaan – Suomen sotilaallisesti tavallaan samaan leiriin Neuvostoliiton kanssa. Sopimusta jatkettiin vuosina 1955, 1970 ja 1983. Monet poliitikot käyttivät neuvostosuhteita puoluepoliittisten kiistojen selvittelyyn, mikä tietysti johti Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvuun. Toiset taas työskentelivät määrätietoisesti Neuvostoliiton vaikutuksen vastustamiseksi.
Kun sotakorvaukset oli maksettu, kauppa Neuvostoliittoon jatkui ja oli jopa 25 % ulkomaankaupasta 1980-luvulla. Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdasta ennenaikaisesti 1956.
Neuvostoliiton katsotaan useaan kertaan pyrkineen puuttumaan epäsuorasti tai muutoin painostamalla Suomen sisäpoliittiseen tilanteeseen ja hallitusratkaisuihin, kuten 1958 yöpakkashallituksen hajotuksessa ja lokakuun 1961 noottikriisissä.
Viime aikoina esiin tulleet tiedot suomalaisten kenraalien ja Kekkosen muistelmista viittaavat, että Neuvostoliitto kiri otetta Suomesta 1970-luvulla. Neuvostoliitto lakkasi tunnustamasta Suomen puolueettomuuden ja painosti Suomea lähes koko 1970-luvun yhteisiin sotaharjoituksiin Suomen alueella.
1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun varsinkin kulttuuri- ja mediakentässä alkoi Suomessa näkyä ns. taistolaisuus, Pariisin hullusta vuodesta 1968 opiskelijaliikehdintänä ja Vietnamin sodan vastaisuutena lähtenyt SKP:n neuvostomielistä vähemmistöä myötäillyt, Neuvostoliittoa ihaillut äärivasemmistolainen liike, joka viehätti ns. akateemista opiskelijaälymystöä ja kulttuuriväkeä. Tämä voimakkaimmin 1970-luvun alussa ilmentynyt liike kuuluu Suomen lähihistorian ehkä eniten ihmetystä aiheuttaneisiin ilmiöihin, jonka taustaa, luonnetta ja todellista merkitystä on vasta viime aikoina alettu tutkia ja käsittää.
Vuoden 1973 alussa Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi ilman vaaleja ja vastaehdokkaita, mitä nykyään jotkut pitää demokratiavajeen aallonpohjana ja merkinneen Kekkoselle lopullista yksinvallan aikakauden alkua. Toisin kuin nykyään, tuohon aikaan Suomessa presidentillä oli erittäin paljon valtaa ja hän saattoi halutessaan hajottaa eduskunnan ja hallituksen lähes mielivaltaisesti.
Vuonna 1973 Suomi solmi kuitenkin länsi-eurooppalaisten maiden kanssa EEC-vapaakauppasopimuksen. EEC-sopimusta vastustettiin Helsingin Sanomissa julkaistulla koko sivun ilmoituksella, jonka olivat allekirjoittaneet monet vieläkin tunnetut poliitikot.
Vuonna 1975 Helsingissä järjestettiin ETYK, joka paitsi vahvisti Kekkosen ja Suomen puolueettomuusasemaa länsimaiden silmissä, niin myös kylvi tulevan Itä-Euroopan kommunististen hallitusten hajoamisen siemenet, kun ETYK:n ns. kolmannen korin luettelemien ihmisoikeuksien innostamana Itä-Euroopan maissa oppositiovoimat perustivat ns. Helsinki-ryhmiä.
Vielä 1985 Neuvostoliitto varoitti, että kommunistipuolueen hajoaminen kansallismieliseen enemmistöön ja Moskovanmieliseen vähemmistöön voisi vaikeuttaa idänsuhteita. Näin ei kuitenkaan käynyt.
Vasta 1989 Mihail Gorbatšovin Suomen vierailun yhteydessä Neuvostoliitto tunnusti selväsanaisesti Suomen puolueettomaksi maaksi.
[muokkaa] Suomi yhdentyneessä Euroopassa
Vuonna 1991 tapahtunut Neuvostoliiton romahdus tuli Suomelle täytenä yllätyksenä, mutta sitä käytettiin heti hyväksi. Suomi hylkäsi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksesta muut sotilaalliset kohdat paitsi rajasopimukset.
1991 pankkikriisin ja Neuvostoliiton vientikaupan romahduksen seurauksena Suomen talous aloitti sukelluksensa ehkä syvimpään lamaansa sitten 1930-luvun suuren laman (kts. Suomen 1990-luvun alun lama). Muutamassa vuodessa katosi 450 000 työpaikkaa, ja työttömyys nousi kohisten 16 %:iin. Vasta 1994 bruttokansantuote kääntyi uudelleen nousuun.
Suomen ja EY:n lähentyminen alkoi syksyllä 1989 ensin päätöksellä liittyä EFTA:n EY:n talousalueet yhdistävään Euroopan talousalueseen (ETA). Se kuitenkin astui voimaan vasta 1. tammikuuta 1994, jolloin neuvottelut varsinaisesta jäsenyydestäkin olivat jo pitkällä.
Ensimmäisenä EY-jäsenyyden puolesta otti kantaa Suomen talouselämän etujärjestöt 1990-luvun alussa. Poliitikot olivat ainakin julkisuudessa pitkään varauksellisia välttäen ärsyttämästä muutoksessa olevaa Neuvostoliittoa. Vielä YLE:n vaalitentissä maaliskuussa 1991 puolueiden puheenjohtajista ainoastaan RKP:n Ole Norrback oli avoimesti jäsenyyden kannalla eikä EY-jäsenyyden hakemista kirjattu suoraan Esko Ahon (kesk.) hallitusohjelmaankaan. Presidentti Mauno Koivisto oli varovainen ja asetti sanansa myöhemmin keväällä 1991 tarkasti "En ole sitä viime aikoina paljon viitsinyt vastustaakaan". Kevään ja kesän 1991 aikana Kokoomus ja oppositiopuolue SDP muuttivat kantansa EY-myönteisiksi ja kun vielä pääministeri Esko Aho kääntyi jäsenyyden taakse syksyn mittaan, antoi hallitus tammikuussa 1992 selonteon eduskunnalle, jossa päädyttiin ehdottamaan jäsenyyden hakemista. (Lähde: J. Tarkka "Uhan alta unioniin", 2002)
Eduskunnan myönteisen äänestyksen jälkeen Suomen EY-jäsenhakemus jätettiin 18. maaliskuuta 1992 ja jäsenyysneuvottelut alkoivat 1. helmikuuta 1993 samanaikaisesti Ruotsin ja Itävallan kanssa. Jäsenyysneuvotteluissa yksi kiperistä kysymyksistä oli Suomen pohjoisen ilmaston huomioon ottaminen maataloustukipolitiikassa. Myönnytyksenä Suomi sai lopulta luvan tukea maataloutta myös omin varoin EY-tukien lisäksi. Jäsenyysneuvottelut saatiin päätökseen saman aikaan, kun Martti Ahtisaaresta tuli Suomen 10. ja samalla ensimmäinen suoralla kaksivaiheisella kansanvaalilla valittu presidentti.
EY-jäsenyyden tärkeyttä perusteltiin julkisuudessa erityisesti taloudellisilla syillä ja pääsyllä mukaan päätöksentekoon, mutta myös turvallisuuspoliittinen näkökulma oli monille vähintäänkin yhtä tärkeä. Jäsenyydestä pidettiin Esko Ahon aiemman lupauksen mukaisesti 16. lokakuuta 1994 Suomen kaikkien aikojen toinen neuvoa-antava kansanäänestys. Siinä 57 % äänesti jäsenyyden puolesta. Ahvenanmaalla järjestettiin oma erillinen kansanäänestys, joka sekin oli jäsenyyden puolesta.
1. tammikuuta 1995 Suomi liittyi Euroopan unioniin, joksi EY:tä nyt Maastrichtin sopimuksen voimaantulon myötä kutsuttiin. 1999 Suomen markka kiinnitettiin euroon pysyvästi siten, että 5,94573 markkaa on 1 euro. Eurosta tuli 2002 käteisvaluutta ja markka poistui käytöstä kahden kuukauden siirtymäajan jälkeen 1.3.2002.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Agricola-Suomen historiaverkko: Suomen historian tapahtumia, dokumentteja ja artikkeleita kronologisesti järjestettynä
- Makupalojen Suomen itsenäisyyden ajan linkit
- ProKarelian kokoelma itsenäisen Suomen kansainvälisistä sopimuksista
 |
Suomen historia |  |
| Suomen esihistoria (noin vuoteen 1150) | ||
| Ruotsin vallan aika (1150–1809) | ||
| Suomen suuriruhtinaskunta (1809–1917) | ||
| Itsenäinen Suomen tasavalta (vuodesta 1917) | ||
| Suomen hallitsijat · Suomen sodat | Suomi · Pohjoismaat · Eurooppa |
