E. N. Setälä
Wikipedia
Eemil Nestor Setälä (E. N. Setälä) (s. 27. helmikuuta 1864, Kokemäki – k. 8. helmikuuta 1935, Helsinki) oli kielen- ja kansanrunoudentutkija, poliitikko ja valtioneuvos. Hän toimi Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professorina vuosina 1893-1929, Turun yliopiston kanslerina vuodesta 1926 ja perustamansa tutkimuslaitoksen Suomen suvun johtajana vuodesta 1930. Setälän merkitys suomen ja suomalais-ugrilaisten kielten tutkijana, sekä Suomen kulttuuri- ja kielipolitiikan muovaajana on ollut erittäin huomattava.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Akateeminen ura
Setälä tuli tunnetuksi jo lyseovuosinaan opettaja Arvid Genetzin rohkaisemana 16-vuotiaana laatimastaan teoksesta Suomen kielen lauseoppi (1880). Tätä teosta luettiin pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle asti kouluissa äidinkielen oppikirjana. Teoksen ensimmäisen painoksen esipuheessa Setälä sanoo kirjansa olevan pääasiassa olevan Adolf Waldemar Jahnssonin 1871 julkaistusta tohtorinväitöskirjasta lyhennetty ja yksinkertaistettu versio. Setälän tavoitteena oli saattaa vaikeatajuinen tieteellinen teksti oppikirjaksi sopivaan muotoon, missä tavoitteessa hän hyvin nuoresta iästään huolimatta onnistuikin. Myöhemmistä laitoksista maininta teoksen riippuvuussuhteesta Jahnssonin kirjaan jäi pois, mikä on antanut Fred Karlssonille aiheen syyttää Setälää plagioinnista.
Setälä väitteli tohtoriksi jo 23-vuotiaana suomen kielen modusten ja tempusten kehityksestä. Ensimmäisenä Suomessa käytti Setälä väitöskirjassaan nuorgrammaattista tutkimusmetodia. Vuosina 1888–1890 Setälä teki tutkimusmatkoja liiviläisten, vepsäläisten ja vatjalaisten pariin ja matkoilta keräämänsä aineiston pohjalta hän ryhtyi valmistelemaan itämerensuomalaisten kielten vertailevaa äännehistoriaa, jonka konsonantteja käsittelevä ensimmäinen osa ilmestyikin 1891.
Setälästä tuli suomen kielen professori vuonna 1892 värikkään Arvid Genetzin kanssa käydyn kilpailun jälkeen, mikä myrkytti opettajan ja oppilaan välejä. Kun suomen kielen professuuri jaettiin Genetzista tuli fennougristiikan professori ja Setälästä suomen kielen professori. Vaikka kumpikin kilpahakija näin sai professorin viran, tuli nimenomaan Setälästä se mies, joka määritteli Suomen kielitieteen ohjelman vuosikymmeniksi.
Setälä hahmotteli laajan suomen kieltä ja suomalais-ugrilaisia kieliä koskevan keruu- ja julkaisuohjelman, joka sittemmin on pitkälti toteutunut. Mm. aloitteet Suomen murteiden sanakirjan, Suomen etymologisen sanakirjan ja Karjalan kielen sanakirjan toimittamisesta teki Setälä. Kaarle Krohnin kanssa Setälä oli perustamassa aikakauskirjaa Finnisch-ugrische Forschungen ja toimitti sitä vuodesta 1901 alkaen. Hän oli aloittamassa myös teoksen Suomen kansan vanhat runot toimittamista.
Setälän pysyvimmät tieteelliset ansiot liittyvät suomalais-ugrilaisten kielten äännesuhteiden selvittämiseen. Hänen toimittamansa Yhteissuomalainen äännehistoria on säilyttänyt asemansa fennougristiikan klassisena tutkimuksena. Siinä on ensimmäistä kertaa annettu kohtuullisen luotettava kuva itämerensuomalaisten kielten ja tärkeimpien suomalais-ugrilaisten kielten konsonantistossa ilmenevistä äännesuhteista. Suomalais-ugrilaisten kielten vokaalihistoriaa Setälä ei kuitenkaan kyennyt selvittämään. Hän kannatti pitkään virheelliseksi osoittautunutta astevaihteluteoriaa, joka oli saanut innoituksena indoeurooppalaisten kielten tutkimuksesta. Setälä oli mukana selvittämässä samojedikielten suhdetta suomalais-ugrilaisiin kieliin, ja kansanrunoudentutkimuksen alalta hän julkaisi teoksia kuten Sammon arvoitus (1932).
Setälän tutkijanuraakin merkittävämpi oli hänen panoksensa paradigmaa luovana tieteen organisoijana. Setälä oli autoritäärinen ja kiistelty hahmo ja tämä näkyy myös hänestä julkaistussa materiaalissa. Setälää ovat tutkineet useat henkilöt ja hänestä on julkaistu monia kirjoja kuten Saara Peltolan kirja vuodelta 1998 "E. N. Setälä – Kansallinen vaikuttaja", Fred Karlssonin vuodelta 2000 oleva teos E. N. Setälä vaarallisilla vesillä. Tieteellisen vallankäytön, käyttäytymisen ja perinteen analyysi sekä Vesa Vareksen ja Kaisa Häkkisen 2001 ilmestynyt kirja Sanan valta. E. N. Setälän poliittinen, yhteiskunnallinen ja tieteellinen toiminta.
[muokkaa] Politiikka
Routavuosien aikaan 1899 Setälä liittyi perustuslaillisiin nuorsuomalaisiin. Hän osallistui politiikkaan ensin pappissäädyn jäsenenä vuosina 1904–06 ja sen jälkeen nuorsuomalaisten kansanedustajana vuoteen 1910. Kymmenluvulla hän oli mukana muodostamassa Kokoomusta ja jatkoi eduskunnassa Kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1917–1927. Kun vuonna 1918 käytiin kiistaa valtiomuodosta, hän oli monarkistien puolella. E. N. Setälä toimi opetusministerinä kahteen otteeseen vuosina 1917–1918 ja 1925 sekä ulkoasiainministerinä vuosina 1925–1926. Lisäksi hän oli Kööpenhaminan ja Budapestin lähettiläänä vuosina 1927–1930.
E.N.Setälä tunnetaan myös Suomen hallitusmuodon tekstin muotoilijana ja allekirjoittajana. [1]. Setälä oli ns. itsenäisyyssenaatin jäsen ja Suomen itsenäisyysjulistus on pitkälti Setälän laatima. Hän oli myös keskeinen vaikuttaja hahmoteltaessa Suomen kielipolitiikan periaatteita.
[muokkaa] Muuta
Setälä oli naimisissa kääntäjä, kirjailija ja toimittaja Helmi Krohnin kanssa, mutta liitto päättyi eroon 1913. Talonpoikaistaustainen E. N. Setälä, joka nai yläluokkaisen professori Julius Krohnin tyttären edusti perheineen nousevaa keskiluokkaa ja 1800-1900-luvun henkistä murrosta.
Setälä toimi myös Kustannusosakeyhtiö Otavan alkuaikoina sen johtokunnassa kirjallisena neuvonantajana. Hän oli perustamassa tutkimuskeskus Suomen sukua, joka myöhemmin yhdistettiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen. Setälän panos oli keskeinen myös perustettaessa Turun yliopistoa.
[muokkaa] Trivia
Setälä on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle. Hautakiven on pystyttänyt Suomalais-Ugrilainen Seura ja siinä on kuvattu itään päin lentäviä joutsenia. Kokemäellä on Setälän elämäntyötä symboloiva muistomerkki Kielioppi, joka esittää maahan juurtunutta kirjaa, jonka juurista kasvaa kielioppiteosta kannattelevia joonialaisia pylväitä.
E.N. Setälän kesähuvila Kallioniemi Ristiinassa on hyvä esimerkki aikakauden hienoston huvilakulttuurista [2]
