Eugen Schauman
Wikipedia
Eugen Schauman (10. toukokuuta 1875, Harkova, Ukraina, Venäjän keisarikunta – 16. kesäkuuta 1904, Helsinki, Suomi, Venäjän keisarikunta) oli suomalainen kouluylihallituksen apukamreeri, nationalisti ja aktivisti, joka ampui sortokauden aikana vuonna 1904 kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikovin. Kyseessä on Suomen historian tunnetuin poliittinen murha.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Schaumanin elämä ja aktivismi
Eugen Schaumanin isä oli kenraaliluutnantti Waldemar Schauman ja äiti Elin Maria. Waldemar ja Elin Maria Schaumanin perheeseen syntyi Ukrainan Harkovassa 10. toukokuuta 1875 perheen toinen lapsi, Eugen. Isoveli Rafael oli syntynyt kaksi vuotta aikaisemmin. Eugen Schaumanin nuorempi sisar, taiteilija Sigrid Schauman syntyi 1877. Schaumanit olivat myös tunnettu ja arvostettu upseerisuku. Eugen Schauman asui suurimman osan lapsuudestaan Puolassa.
Ruotsinkielinen Schauman oli kouluylihallituksen apukamreeri. Eugen Schaumanin isänmaallisuus heräsi jo pikkupoikana, kun hänen äitinsä luki hänelle kansallisrunoilija J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita. Perhe matkusti paljon ympäri Venäjän keisarikuntaa Waldemar Schaumanin työn takia, joten kyseisestä teoksesta muodostui kotiinkaipuusta kärsivän pojan tärkein side etäiseen isänmaahansa. Ulkomaille Schaumaneille kuitenkin tihkui kirjeissä tietoja Suomessa harjoitetuista venäläistämis- ja sortotoimista. Schauman lähetti jo 9-vuotiaana Puolan Radomista Suomeen kirjeen, jossa luki:
» Var god och emottag detta lilla bidrag (en rubel) till minnesstoden vid Juutas, Eugen Schauman, Radom 24 Maj 1883 »
» suom. Olkaa hyvä ja vastaanottakaa tämä pieni avustus (yksi rupla) Juuttaan muistomerkkiä varten, Eugen Schauman, Radom 24. toukokuuta 1883 »
Schauman oli kuullut, että Uudessakaarlepyyssä kerättiin varoja muistomerkkiä Juuttaalla venäläisistä saadun voiton kunniaksi. Vänrikki Stoolin tarinoista kiinnostuneen ja innostuneena hän halusi ehdottomasti osallistua suunnitelmaan. Vuotta myöhemmin 1885 Eugen Schaumanin olllessa 9-vuotias hänen äitinsä Elin menehtyi. Äitinsä kuoleman jälkeen Schauman joutui lähtemään oppikouluun Helsinkiin muun perheen jäädessä Puolaan. Kymmenen vuotta myöhemmin 1895 hän valmistui ylioppilaaksi. Schaumanin huomattua Suomen poliittisen tilanteen usko kansansa vapauteen ja rakkaus isänmaatansa kohtaan voimistuivat entisestään. Isänmaanrakkaus korvasi äidinrakkauden menetyksen.[1]
Schauman sai läheltä seurata ja kokea venäläisten harjoittamat laittomat venäläistämistoimet. Schaumanin isä Waldemar Schauman erosi kesällä 1900 senaattorin tehtävistään vastalauseena kielimanifestille, joka teki venäjän kielestä pakollisen oppiaineen kouluissa. Tämä tapahtuma herätti nuoren Eugen Schaumanin vihan venäläisiä ja heidän harjoittamiaan sortotoimia vastaan. Aluksi Schauman vastusti sortotoimia, kuten muutkin ylioppilaat: mielenosoittamalla Runebergin patsaalla, levittämällä taistelutahtoa sekä venäläisvastaisuutta nostattavia julkaisuja ja toimimalla Suuren adressin nimien kerääjänä Uudellamaalla vuonna 1899.[2]
Vähitellen Eugen Schauman alkoi muiden ylioppilaiden ja aktivistien tavoin taipua passiivisen vastarinnan sijaan aktiivisen vastarinnan kannalle. Hyvänä ampujana tunnettu Eugen Schauman järjesti ulkomailta asehankintoja. Schauman järjesti Suomen Metsästysyhdistyksen avulla maahan amerikkalaisia kivääreitä, joita sitten jaettiin ylioppilasosakunnan jäsenille. Tämän lisäksi hän järjesti Helsingin seudulla ampumaseuroja, joissa opetetettiin ylioppilaille ja muille nuorille ampumataitoja. Schauman sopi kouluttajaksi, koska hän oli hyvin urheilullinen. Hän harrasti paljon hiihtoa, purjehdusta ja ampumista niin urheilu kuin maanpuolustushengessäkin. Pian Schauman alkoi yhdessä muiden aktivistien kanssa suunnitella mahdollista kansannousua Suomen vapauttamiseksi Venäjän vallasta. Bobrikovin murhan jälkeen kenraaliluutnantti Waldemar Schaumanin kotoa löydettiinkin kotietsinnässä suunnitelma yleisten ampumaseurojen perustamiseksi.[2]
Schaumania vakiinnutti aktiivisen vastarinnan kannalle entistä enemmän hänen setänsä eversti Theodor Schaumanin mielivaltainen erottaminen Suomen Rakuunarykmentin komentajuudesta vuonna 1901. Bobrikov ei ollut tyytyväinen tähän lappeenrantalaiseen joukko-osastoon tehtyään epäonnistuneen vierailun sen luona. Viimeinen merkittävä Schaumanin tulevaan ratkaisuun vaikuttava tapahtuma oli vuoden 1902 huhtikuun 18. päivän kasakkamellakka kello 16.05, jolloin kasakat pahoinpitelivät aivan syyttä lähistöllä kulkeneen Schaumanin. Monta tuhatta suomalaista mielenosoitti Senaatintorilla Kaartinmaneesilla järjestettyjen kutsuntojen yllyttäminä. Schauman oli palannut jo töistänsä kotiin Koulukadulle, mutta lähti katsomaan mitä Senaatintorilla tapahtui. Uudenmaan läänin kuvernöörin Kaigorodovin mielenosoitusta piiskoilla hajottamaan lähettämät kasakkajoukot tulivat Schaumania vastaan Hallituskadulla. Kasakat alkoivat hakata häntä piiskoilla päähän ja yksi kasakka hamusi jo sapeliansa, kunnes Schauman otti puukkonsa ja löi tätä rintaan. Puukko vääntyi sen osuttua kasakan univormun metalliseen kohtaan. Kasakka kaatui hevosen selästä ja Schauman pakeni Laboratorion porraskäytävään. Pelästyneet kasakat pakenivat, mutta Schauman pettyi, kun ei saanut henkeään uhannutta kasakkaa vahingoitettua.[1]
Venäläisten sortotoimien raaistuttua Eugen Schauman ja passiivisen vastarinnan maanalainen organisaatio kagaali totesivat vuonna 1903, että oli siirryttävä voimakkaampiin taistelukeinoihin. Bobrikov oli vakuuttunut kasakkamellakan jälkeen, että Suomessa oli meneillään kramola eli salainen kapina. Näin ollen hän sai diktaattorin valtaoikeudet, kun tsaari antoi hänelle niin sanotun diktatuuriasetuksen vuonna 1902. Passiivinen vastarinta ei enää purrut, esimerkiksi vuonna 1902 suomalaisille pakollisiksi tulleet Venäjän armeijan kutsunnat oli jättänyt väliin yli puolet ikäluokasta. Keväällä 1903 kutsuntalakko ei enää purrut niin hyvin ja vain 22% jätti tulematta. Hätävarjelu eli salamurhat hyväksyttiin uudeksi toimintatavaksi voimistuvaa venäläistämistä vastaan. Tuolloin oli jo moni kagaalin johtohenkilöistä karkotettu maanpakoon. Aluksi päätettiin iskeä suomalaisia venäläismielisiä myöntyväisyyspoliitikkoja vastaan, mutta pian aktivistit, kagaali ja Schauman totesivat, että voimakkainta oli iskeä itse sortopolitiikan johtajaa ja päätoteuttajaa kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia vastaan.[2]
[muokkaa] Bobrikovin murha
[muokkaa] Murhasuunnitelman taustaa
Kenraalikuvernööri Bobrikovissa henkilöityi koko Venäjän Suomen autonomiaa vastaan harjoittama sortopolitiikka. Bobrikov oli vankka isovenäläinen, panslavisti ja Suomen venäläistämispolitiikan tukija. Kaiken lisäksi tsaari Nikolai II:n oli antanut hänelle Suomen diktaattorin valtaoikeudet. Tämä oli ristiriidassa Suomen lakien kanssa, jotka keisarit olivat vahvistaneet. Näin ollen Bobrikov oli myös suomalaisen kansanvallan esteenä. Hän oli tehokkaana ja päättäväisenä miehenä päättänyt murskata muusta Venäjästä eroavan Suomen suurruhtinaskunnan kansallisen omaperäisyyden. Bobrikov oli onnistunut toimissaan paremmin kuin edeltäjänsä, minkä takia hän pian näyttäytyi Suomen kansan silmissä itse pääpaholaisena. Bobrikovin murhaaminen ei siis ollut vain Schaumanin oma ajatus, vaan se oli yleinen suunnitelma ja puheenaihe Suomen 1900-luvun alun aktivistipiireissä sekä harras toive kansalaisten keskuudessa.[2]
Kuitenkin Schaumanin teko oli henkilökohtainen ratkaisu, jonka hän oli jo valmistellut testamenttia, pistoolia, keisarille esitettävää vetoomusta ja jäähyväiskirjeitä myöten jo helmikuussa 1904. Kaikki oli siis suunniteltu jo neljä kuukautta ennen varsinaista murhaa. Schauman piti hankkeen salassa eikä paljastanut sitä sukulaisilleen tai tuttavilleen. Henkilökohtaisena vaikuttimena oli Schaumanin juuri kokema henkilökohtainen kriisi. Schaumanin jo kymmenen vuotta rakastama nainen jätti hänet kylmästi sekä hän oli joutunut eroamaan virastaan kuuroutumisen takia. Kuuroutuminen oli pahentunut jo 25-vuotiaasta lähtien asteittain koko ajan. Schauman päätti olla vielä jotenkin hyödyksi todella rakastamalleen isänmaalleen ja kansalleen sekä osoittaa oman kykynsä voimakkaaseen ratkaisuun. Merkittävin ero aktivistien ja Schaumanin suunnitelmien välillä oli se, että hän ei aikonut paeta, vaan sovittaa tekonsa heti sen jälkeen. Aktivistipiirit nimittäin katsoivat olevansa totaalisessa sodassa Venäjää vastaan, joten turhia tappioita haluttiin välttää.[2]
Schauman kuuli eri teitä aktivistien suunnittelevan Boborikovin murhaa. Hän ei itse kuulunut aktivistiryhmiin- tai liikkeisiin, mutta oli näihin yhteydessä eri teitse ilmeisesti välillisesti. Maisteri Herman Gummeruksen johtaman Gummeruksen ryhmänä tunnetun aktivistiryhmän jäsen ylioppilas Lennart Hohenthal otti yhteyttä reippaasta toiminnasta kasakkamellakassa muistamaansa Eugen Schaumaniin ja kertoi ryhmän suunnitelmista. Aikansa keskusteltuaan Hohenthal antoi Schaumanille juhannuksen alusviikolle asti aikaa toimia, muuten Gummeruksen ryhmä aloittaisi oman suunnitelmansa täytäntöönpanon.[2]
[muokkaa] Suunnitelman toteuttaminen
Schauman oli päättänyt valita murhan toteuttamispaikaksi senaatin päärakennuksen, jossa hänellä oli entisenä virkamiehenä oikeus liikkua vapaana. Schauman käytti ilmeisesti suunnitelmansa pohjana huhtikuussa 1902 tapahtunutta Suomen venäläistämistä kannattaneen sisäministeri Dmitri Sipjaginin murhaa. Schaumanin pyynnöstä hänen Pietarissa asuvansa serkkunsa Mary Junnelius oli raportoinut kirjeissään kaikista kaupungin tapahtumista, kuten myös seikkaperäisesti kyseisestä valepukuisen sosialistivallankumouksellisen Stepan Balmašovin tekemästä murhasta. Schaumaneilla kyseistä murhasta oli keskustellut ja se oli jäänyt Eugenin mieleen. Schauman ei kuitenkaan isänsä tapaan pitänyt ajatuksesta murhaajan valepukeutumisesta. Lennart Hohenthal kopio sittemmin kyseisen murhan tyylin kokonaan.[1]
Keskiviikkona 15. kesäkuuta Schauman oli harjoittelemassa Suomen Metsästysyhdistyksen ampuradalla Oulunkylässä. Hän antoi paikalla liikkuneelle nuorukaiselle Edvard Ellmanille tehtävän liikuttaa pitkän nuoran avulla maalitaulua, johon oli kuvattu parrakas "ryssä" rinnan kohdalle pirretyine sydämineen. Schauman lähti ampuradalta pois tyytyväisen näköisenä, kun oli saanut mielestään tarpeeksi osumia tauluun Browningillaan. Ellman kysyi syytä erikoiseen maalitauluun Schaumanilta ja hän vain vastasi "Huono vihollinen se, joka pysyy ammuttaessa paikallaan!".[1]
Torstaina 16. kesäkuuta 1904 aamupäivällä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov oli tulossa johtamaan senaatin istuntoa ja käveli seurueineen poikki Senaatintorin. Eugen Schauman seurasi tätä senaatin ylimmän kerroksen ikkunasta. Hän kuuli kuinka Bobrikov astui yksin sisään ovesta ja lähti kulkemaan hitaasti ylös portaita univormuun ja päällystakkiin pukeutuneena kantaen kädessänsä salkkua sekä kävelykeppiä. Schauman vetäytyi ikkunasta ja alkoi laskeutua portaita alas kohti Bobrikovia. He kohtasivat toisen kerroksen porrastasanteella. Schauman oli kysynyt aiemmin lääkäriystävältään, mihin tulisi ampua, jotta laukaukset olisivat tappavia. Schauman otti esiin FN Browning M1900- pistoolin, astui Bobrikovin eteen ja ampui kolme laukausta lääkäriystävänsä antamien ohjeiden mukaisesti kohti Bobrikovia. Ensimmäinen laukaus kimposi univormun napista, toinen laukas kimposi jykevästä rintapielen Pyhän Vladimirin I luokan rististä naarmuttaen kaulaa ja kolmas itse tappava luoti osui vyönsolkeen tunkeutuen sen pirstaleiden kanssa Bobrikovin vatsaan. Tämän jälkeen Schauman astui pari askelta taaksepäin ja ampui kaksi laukausta sydämeensä. Schauman kuoli välittömästi, mutta Bobrikov pysyi pystyssä ja hoippui senaatin istuntosaliin, josta hänet kiidätettiin pian ensin kotiinsa ja sieltä Ullanlinnassa sijaitsevaan Kirurgiseen sairaalaan. Bobrikov oli kieltänyt venäläisiä saattajiaan viemästä häntä Senaatintorin reunalla sijainneeseen venäläiseen sotilassairaalaan. Bobrikovin leikkauksesta vastasi nuori lahjakas ja lupaava kirurgi Richard Faltin. Schaumanin lääkäriystävän neuvojen mukaisesti luoti oli tuhonnut Bobrikovin sisäelimet niin pahasti, ettei häntä monituntisella leikkauksella pystytty pelastamaan. Bobrikov kuoli seuraavana yönä.[2]
Uutiset Suomea johtaneen venäläisdiktaattorin kuolemasta kiirivät pian läpi Helsingin ja Suomen. Bobrikovia leikanneen Richard Faltin väitetään itsekin olleen tyytyväinen epäonnistumiseensa leikkauksessa, vaikka olikin tehnyt parhaansa. Tilanneselvitystä kerrottiinkin kansalle sairaalan ikkunoista. Eugen Schaumanista tuli yhdessä yössä kansallissankari ja hänen kuviansa alkoi näkyä esteettömästi pitkin kaupunkia. Kansa juhli avoimesti kostotoimia pelkäämättä.
Kuolleen Schaumanin taskusta löydettiin keisarille osoitettu kirjeessä, jossa hän korosti nimenomaan toimineensa yksin ja etenkin sitä, ettei hänen perheellään ollut mitään tekemistä hänen henkilökohtaisen ratkaisunsa kanssa. Kirjeessä hän perusteli tekoaan myös halulla kiinnittää keisarin huomiota koko valtakunnassa, myös Puolan ja Itämeren maissa, rehottaviin epäkohtiin. Schauman onkin nähty pikemminkin keisarin uskollisena alamaisena kuin vallankumouksellisena.
Keisarille hän kirjoitti näin:
» On hirveää ottaa toinen ihminen hengiltä. Omalla elämälläni olen minä sovittava rikokseni. Tehtyäni tämän päätöksen olen minä saanut rauhan; tyynenä ja iloisena menen nyt kuolemaan[1] »
Schaumanilta löydettiin monia filosofisia kirjoituksia ja pohdiskeluja, jotka kertoivat ajattelevasta miehestä. Yhdessä muutamia päiviä ennen murhaa kirjoitetussa kirjoituksessa selviää paljolti Schaumanin motiivi:
» Vapaus on itse oma päämääränsä. Tietyin ja varsin pienin rajoituksin se on jokaisen ihmisen luovuttamaton etuoikeus, jota ei mikään ulkonainen mahti voi häneltä riistää. Ihmisellä ei ole oikeutta luopua siitä omalta osaltaan, vielä vähemmän lastensa puolesta. Vapaus on itsekunnioituksen perusta, ja ilman sitä suuri oppi ihmisen siveellisestä vastuusta olisi pelkkää valhetta ja petosta. Vapaus on pyhä asia ja vapaudenrakkaus sydämeemme syvään juurtunut luonnonvietti. Rakastatko maatasi? Hyvä, pidä mielessäsi Ibsenin sanat: "Vaikka antaisit kaiken, mutta et elämääsi, et ole antanut mitään"[1] »
Schaumanin ruumis raahattiin Senaatintalon portaita pihaan, josta hänet vietiin Malmin hautausmaalle nimettömään köyhäinhautaan. Olojen vapauduttua hänet siirrettiin vuonna 1906 Schaumanien sukuhautaan Porvooseen. Hänen hautajaisensa Porvoossa oli suuri kansallinen kansanjuhla. Massiiviset Schaumanin toiset hautajaiset osoittivat kuinka suuren vaikutuksen Schauman oli teollaan suomalaisiin tehnyt. Nykyään Valtioneuvostonlinnassa eli Senaatinlinnassa on toisen kerroksen tasanteella seinässä kyltti, jossa lukee: Se Pro Patria Dedit (suom. Antanut itsensä isänmaan puolesta). Tämän kyltti asetettiin toisen itsenäisyysmiehen ja samoin sortotoimia vastustaneen P.E. Svinhufvudin aloitteesta vuonna 1933.
[muokkaa] Murhan merkitys
Suomalaiset ymmärsivät teon kansallisena urotyönä ja Schauman korotettiin kansallissankariksi. Riemu maassa oli niin suuri, että jotkut varovaisuuden unohtaen uskalsivat jopa liputtaa. Yliopiston sijaiskansleri, valtioneuvos Thiodolf Rein julisti, että murha oli "kaikkien puolesta suoritettu itsepuolustusakti".. Teko koettiin yhteiskunnalliseksi hätävarjeluksi ja uhrikuolemaksi. Suomalaiset odottivat vapauden koittavan, kun suomalaisten oikeuksia kovasti polkenut Bobrikov oli poissa tieltä. Syntyi Eugen Schauman- kultti, joka yhtenäisti suomalaisten vastarintaa sortotoimia kohtaan. Bobrikovin jälkeen virkaan tulikin suomalaisia suosiollisemmin kohdellut Obolenski. Tämän jälkeen Suomen aktivistit vakuuttuivat, että venäläiset ymmärtäisivät samoja keinoja kuin he käyttivät, kuten Suomen aktiivisen vastustuspuolueen Eugen Schauman-muistokirjasessa kirjoitettiin. Oli pantava kova kovaa vastaan.[1]
Myöntyväisyyspoliitikot ja venäläismielisimmät virkamiehetkään eivät tuominneet tekoa kovinkaan laajasti. He pääasiassa pitivät tekoa ymmärrettävänä ja vapauttavana. Vanhasuomalainen Juho Kusti Paasikivi uskalsi väittää tekoa "inhottavaksi ja törkeäksi rikokseksi", mutta hän sai niin kovan arvostelun, että joutui perumaan sanojaan. Myöhemmin muistelmissaan hän totesi, että itsekin piti Bobrikovin surmaamista urotekona ja ymmärsi sen merkityksen, muttei uskaltanut ääneen sanoa pelätessään Venäjän kostotoimenpiteitä.[1]
Eugen Schaumanin teko oli tyypillinen aikansa poliittinnen salamurha. Eugen Schaumanin teko innosti itse jo aiemmin Bobrikovin tappaa halunnutta Lennart Hohenthalia murhaamaan venäläistämistoimenpiteitä tukeneen myöntyväsyyspoliitikon Eliel Soisalon-Soinisen. Schaumanin ja Hohenthalin esimerkki rohkaisi suomalaisia nuoria aktivisteja hyökkäämään venäläisiä viranomaisia ja suomalaisia myöntyväisyyspoliitikkoja vastaan. Teot siis loivat entistä enemmän taistelumielialaa, kunnes vuonna 1906 salamurhat sortotoimien vastaisina keinoina koettiin ns. "epämuodikkaiksi". Viimeinen tällainen aktivistimurha oli Ernst Tandefeltin ammuttua sisäasianministeri Heikki Ritavuoren vuonna 1922. Tandefelt mainitsikin esikuvikseen Schaumanin ja Hohenthalin.[2]
Eugen Schaumania kunnioitettiin yleisesti ainakin noin puolivuosisataa. Tämän jälkeen vasemmistoradikalismin aikaan 1960-luvulla ei ollut korrektia puhua vanhoista kansallissankareista tai venäläisiä vastaan taistelleista. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1990-luvulla Eugen Schaumanin arvostus ja kiinnostus häntä kohtaan ovat kasvaneet. Ottaen huomioon, että sitä edeltävinä vuosina kyseinen henkilö oli lähes kokonaan unohdettu. Tähän aikaan Åke Lindman ohjasi tapauksesta televisiodraaman nimeltä Viisi laukausta senaatissa (Fem skott i senaten), joka perustuu Seppo Zetterbergin Schauman-elämäkertaan. Schaumanin arvostuksen kasvusta kertoi myös, se että Schauman nimitettiin myös Yleisradion Suuret Suomalaiset -listalle sillä seurauksella, että hänet valittiin 34. suurimmaksi suomalaiseksi sadan suomalaisen joukosta[1].
Silti kaikki eivät ole olleet samaa mieltä Schaumanin kansallissankariudesta. Kesällä 2004, jolloin oli tullut 100 vuotta Schaumanin kuolemasta, tuore pääministeri Matti Vanhanen tuomitsi teon ja väitti häntä terroristiksi. Hänen mielestään ei ollut nykyajan terrori-iskujen aikana korrektia korostaa Schaumanin sankarillisuutta. Lausunnosta heräsi tuolloin keskustelu. Matti Vanhasen kanssa samaa mieltä on myös rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen amanuenssi Unto Vesa.[3]
