Tasavalta

Wikipedia

Hallitusmuodot
Tämä artikkeli on osa Politiikka-kategoriaa
Anarkia Aristokratia Autokratia Demokratia Suora demokratia Edustuksellinen demokratia Despotismi Diktatuuri Feodalismi Itsevaltius Kleptokratia Monarkia Absoluuttinen monarkia Perustuslaillinen monarkia Oklokratia/Mobokratia Oligarkia Plutokratia Tasavalta Yksipuoluejärjestelmä Teokratia Tyrannia
muokkaa

	Tätä artikkelia tai artikkelin osaa on pyydetty parannettavaksi.
	Syy: kieli kömpelöä ja anglistista, jotkin termit pielessä Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Tasavalta on valtion ylläpitämä hallitusmuoto, jonka suvereenisuus perustuu kansalliseen mandaattiin, ja jonka hallinto perustuu kansanedustuston käyttämään valtaan. Lainvaltaisuus on yksi tasavallan perusedellytyksistä.

Tasavaltaa kutsutaan usein monarkian vastakohdaksi.^[1][2]. Tämä määritelmä pätee suurimmaksi osaksi, mutta tietyissä rajatapauksissa ei, kuten jos esimerkiksi otetaan huomioon se, että tasavallan ja monarkian eroa ei ole aina määritelty samalla tavalla kuin modernissa yhteiskunnassa, eikä oligarkian käsite ole sopinut kumpaankaan vaihtoehtoon. ^[3].Yllä sanottu tasavallan käsite perustuu moniselitteiselle monarkian käsitteelle, jonka eri merkitysten yhteensopivuudesta tasavallan käsitteeseen ei ole varmuutta.

Tasavaltaisten hallitusten organisaatio on yksityiskohdiltaan vaihteleva. Artikkelin ensimmäinen osio erittelee näitä yksityiskohtia. Artikkelin toinen osio luo havainnollistaen yleiskuvan joistakin maailman vaikutusvaltaisimmista tasavalloista. Nykyiset tasavallat löydät Tasavaltojen luettelosta. Artikkelin kolmas osio on poliittisen yhteiskuntatieteen analyysi instituutioiden välisestä suhteesta tasavaltaan: Tasavallan käsite liitetään valtioon, jossa hallituksen poliittinen valta riippuu pelkästään kansan mandaatista, vaikka se olisi marginaalista.

Sisällysluettelo 1 Yksityiskohtien erittely 1.1 Valtionpäämiehet 1.2 Uskonnon rooli [10] 1.2.1 Uskonnon merkitys vähenee 1.2.2 Valtionuskonnon korostunut merkitys 1.3 Demokratian määritelmät 1.4 Tasavaltalaisuuden vaikutteet 1.4.1 Antiikki 1.4.2 Renessanssi 1.4.3 Valistuksen tasavalta 1.4.3.1 Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Yhdysvalloissa 1.4.4 Proletaarien tasavalta 1.4.5 Islamilainen tasavalta 1.5 Taloudelliset tekijät 1.6 Alueellinen monopoli 1.6.1 Paikallinen tasavalta 1.6.2 Ylikansallinen tasavalta 2 Esimerkkejä tasavalloista 3 Tasavalta poliittisessa yhteiskuntatieteessä 4 Lisäykset ja viitteet 5 Kirjallisuus

[muokkaa] Yksityiskohtien erittely

[muokkaa] Valtionpäämiehet

Uusimmissa tasavalloissa valtionpäämiestä kutsutaan presidentiksi. Muita käytössä olleita nimityksiä ovat mm. konsuli, doge (eng.) ja archon (eng.). Demokraattisissa tasavalloissa valtionpäämiehen tehtävä menee vaalit voittaneelle henkilölle. Nämät vaalit saattavat olla epäsuorat, jolloin esimerkiksi kansa valitsee jonkinlainen hallituksen, joka sitten valitsee valtionpäämiehen. Tällaisissa tasavalloissa presidentin valtakausi vaihtelee neljästä kuuteen vuoteen. Joissain maissa perustuslaki rajoittaa valtakausien lukumäärää, jonka mukaan yksi henkilö voi tulla valituksi presidentiksi.

Jos tasavallan valtionpäämies on myös hallituksen puheenjohtaja, järjestelmää kutsutaan presidenttivaltaiseksi (esimerkiksi: Yhdysvallat). Puolipresidentillisessä järjestelmässä, jossa valtionpäämies ei ole samaan aikaan hallituksen puheenjohtaja, jälkimmäistä tehtävää kutsutaan useimmiten pääministeriksi. Riippuen presidentin tehtävänkuvasta (esimerkiksi: neuvoa-antava rooli hallituksenmuodostuksessa vaalien jälkeen), ja vaihtelevista käytännöistä, presidentin rooli voi vaihdella seremoniallisesta ja epäpoliittisesta vaikutusvaltaiseen ja vahvasti poliittiseen. Pääministeri vastaa linjausten tekemisestä ja keskushallinnosta. Joissakin tasavalloissa säännöt presidentin ja hallituksen puheenjohtajan valitsemiseksi sallivat poliittisesti erisuuntaisesti ajattelevien henkilöiden valinnan: Kun Ranskassa hallituksen johtava kabinetti ja presidentti ovat eri poliittisista leireistä, kutsutaan tätä hallituksen muotoa yhteishallinnalliseksi (fr. cohabitation). Sen sijaan Saksassa ja Intiassa presidentin pitää olla puolueeton.

Joissain maissa, kuten Sveitsissä ja San Marinossa, valtionpäämiehen tehtävää hoitaa komitea, johon kuuluu useita henkilöitä. Komitean jäseniä nimitetään konsuleiksi. Rooman tasavallassa oli kaksi komiteaa, jotka nimitti senaatti vuoden välein. Yksi komitean jäsenistä toimi valtionpäämiehenä kuukauden kerrallaan, vaihdellen ylikonsulin (lat. consul maior) ja alikonsulin (lat. consul suffectus) virkoja keskenään. Ylikonsuli oli virkaa johtava konsuli ja alikonsuli oli ylikonsulin alamainen, jolla oli tässä ylikonsulin kanssa jaetussa virassa rajallista itsenäisyyttä ja veto-oikeus ylikonsulin päätöksille.

Tasavaltaa voi johtaa valtionpäämies, joka on monessa mielessä monarkki: Paitsi että jotkut tasavallat valitsevat presidentin eliniäksi ja myöntävät presidentille sellaisia oikeuksia, joita ei yleensä edustuksellisessa demokratiassa anneta presidentille, esimerkiksi 1970-luvun jälkeisen Syyrian arabitasavallan tapaus osoittaa, että presidentin virka voidaan tehdä myös perinnölliseksi. Historioitsijat väittelevät siitä että milloin Rooman tasavallasta tuli Rooman imperiumi: Dilemma on siinä, että ensimmäisille Rooman keisareilla annettiin valtionpäämiehen valtuudet vähitellen sellaisen hallituksen vallitessa, joka ei poikennut paljoa Rooman tasavallasta. ^[4]. Samoin jos ajattelemme asiaa yllä mainitun laajan määritelmän mukaan, että tasavalta on valtio tai kansallisvaltio, jota johtaa kansa, jonka poliittinen valta perustuu sellaisiin periaatteisiin, jotka eivät kansan itsensä hallitsemattomissa, niin silloin monarkian määritelmään sopivilla valtioilla voi olla monia tasavallan määritelmään sopivia hallituksen ominaisuuksia. Monarkkien poliittinen valta voi olla olematonta, rajoitettu seremoniallisiin toimintoihin tai "kansan hallitsemiseen", joka näyttää pystyvän halutessaan vaihtamaan monarkkinsa toiseen. ^[5].

Olettamusta siitä, että monarkia ja tasavalta ovat keskenään poissulkevia, ei siis tule ottaa kirjaimellisesti, ja se pitkälti riippuu olosuhteista ^[1]:

• Autokraatit saattavat pyrkiä luomaan itselleen demokraattisen olemuksen kutsumalla itseään presidentiksi tai (lat.) princeps senatus, kuten Antiikin Rooman tapauksessa, ja maansa hallitusmuotoa tasavallaksi monarkkisen terminologian sijaan. ^[6].

• Hyvin toimivalle edustukselliselle demokratialle sillä ei lopulta ole paljon merkitystä onko valtionpäämies monarkki vai presidentti, tai sillä, että kutsuvatko nämä maat itseään monarkioiksi vai tasavalloiksi. Muut tekijät, kuten uskonto (katso seuraava osio), tekevät paljon selkeämmän jäljen valtion hallitusmuotoon.

Siksi poliittisessa yhteiskuntatieteessä tasavallan useat määritelmät, jotka kyseisessä viitekehyksessä viittaavat ideaalimuotoon, eivät välttämättä poissulje monarkiaa.^[7]. ^[8].

Vähintä mitä voidaan sanoa on se, että monarkianvastaisuus, yleinen kielteisyys monarkiaa kohtaan ei ole aina ollut kriittistä tasavaltojen luomisessa tai ylläpidossa. Esimerkiksi joillekin tasavalloille se että se ei valitse monarkkia valtionpäämiehekseen, voi aivan hyvin edustaa käytännöllistä eikä ideologista valintaa. Tällaiset käytännölliset valinnat esiintyvät esimerkiksi tilanteessa, jossa ei monarkkista vaihtoehtoa ole ollut saatavilla. ^[9]

Toisaalta pian Valistuksen jälkeen luoduissa valtioissa tämä valinta oli aina tarkoituksellinen: Tuolloin luoduissa "tasavalloissa" oli väistämättä anti-monarkkisia piirteitä. Yhdysvalloille brittiläisen monarkian vastustaminen oli tärkeää, kuten myös vallankaappaus ranskalaiselta monarkialta Ranskan Ensimmäisen tasavallan luomisen yhteydessä. Kun Ranskan Viides tasavalta luotiin, monarkianvastaisia piirteitä oli hädin tuskin havaittavissa. Tuon maan suhteet muihin maihin eivät riippuneet siitä, että olivatko ne monarkioita vai eivät.

[muokkaa] Uskonnon rooli ^[10]

Ennen monien uudistusliikkeiden syntymistä Euroopassa, uskonnon piirissä tapahtuneilla muutoksilla oli harvoin vaikutusta valtioiden tekemiin hallitusvalintoihin. Esimerkiksi monijumalauskonnon ja Kristinuskon välimuoto antiikin Roomassa toi ehkä uudet hallitsijat mutta ei muutosta ideaan siitä, että monarkia oli ainoa oikea tapa johtaa valtakuntaa. Samoin myöhäiskeskiajan tasavallat, kuten Venetsian kaupunkivaltio syntyivät ilman vastakkainasettelua roomalais-katolisen kirkon uskonnollisten normien kanssa. ^[11]

Tämä muuttui esimerkiksi Augsburgin sopimuksen (1555) cuius regio, eius religio (lat. monta maata, yksi uskonto) lain jälkeen: Tämä Pyhässä roomalaisessa keisarikunnassa pätevä laki, joka vaikutti moniin Saksan kaupunkivaltioihin, määräsi kansalaiset noudattamaan hallitsijansa uskontoa, valitsi hän minkä kristinuskon muodon tahansa (kalvinismi pysyi kiellettynä uskontona). Fontainebleun ediktin (1685) myötä Ranskan kuningas lopetti Nantesin ediktissä (1598) säädetyn suvaitsevaisuuden ei-katolisia uskontoja kohtaan. Yhdysvalloissa ja Espanjassa vastaavat monarkit loivat kukin omanlaisensa version kristinuskosta, joten Valistuksen alkaessa Euroopassa ja sen siirtomaissa ei ollut yhtään absolutistista monarkiaa, joka hyväksyi mitään muuta kuin virallista valtionuskonto]a.

[muokkaa] Uskonnon merkitys vähenee

Tärkeä tekijä sille että kansa valitsi tasavallan yhteiskuntansa hallitusmuodoksi oli mahdollisuus vapautua valtionuskonnosta. Tästä näkökulmasta katsoen monarkin alaisuudessa elämisen voi päätellä johtavan helpommin yhdenmukaiseen uskontoon. Kaikilla suurilla monarkioilla oli valtionuskonto, Faaraon ja joidenkin keisarien tapauksessa se saattoi jopa johtaa sellaiseen uskontoon, jossa monarkit (tai heidän dynastiansa) siunattiin yliluonnollisella statuksella (katso esimerkiksi imperiaalinen kultti. Toisessa mittakaavassa kuningaskunnat saattavat sitoutua tietyntyyppiseen versioon: katolilaisuus Belgiassa, Englannin kirkko Yhdistyneessä kuningaskunnassa, ortodoksinen tsaarin Venäjällä ym.

Monarkian puuttuessa ei ole monarkkeja vaatimassa yhtä uskontoa. Koska tämä näkemys oli ollut vallitseva Valistuksen ajasta lähtien, ei ole mikään ihme että jotkut valistusajattelijat näkivät tasavallan ihanteellisena muotona järjestää valtio, kun siinä ei tarvinnut kärsiä liian vaikutusvaltaisen valtionuskonnon rajoituksista. Rousseau edusti poikkeusta, joka visioi vaativan tasavaltaisen kansanuskonnon.

• Yhdysvallat: Perustajaisät katsoivat, ettei mikään uskonto sopisi kaikille amerikkalaisille ja muodostivat periaatteen, jonka mukaan liittovaltion hallitus ei tukisi mitään uskontoa, kuten Massachusettsissa ja Connecticutissa. ^[12]

• Ranskan suuri vallankumous, joka johti Ranskan ensimmäiseen tasavaltaan, oli paitsi monarkianvastainen, myös vähintään yhtä uskonnonvastainen ja johti monien luostarien, beguinagien, kirkkojen ja muiden uskonnollisten rakennusten tai yhteisöjen takavarikoimiseen, ryöstelyyn tai tuhoon. ^[13]. Siitä huolimatta että Ranskan vallankumoukselliset yrittivät perustaa kansallisuskontoja, tarkoituksenaan korvata epäkansallinen katolilaisuus, aina Ranskan viidenteen tasavaltaan asti, laïcitén voidaan sanoa olleen syvemmin merkittävä Ranskaa ympäröivissä maissa, joita hallittiin monarkioina. ^[14].

Monet itseään tasavalloiksi kutsuneet valtiot ovat olleet rajulla tavalla uskonnonvastaisia. Näin asia oli etenkin kommunistisissa tasavalloissa, kuten entisissä neuvostotasavalloissa, Pohjois-Vietnamissa, Pohjois-Koreassa ja Kiinassa.

[muokkaa] Valtionuskonnon korostunut merkitys

Jotkut maat tai valtiot ovat järjestäneet hallitusmuotonsa tasavallaksi nimenomaan siitä syytä, että näin ne ovat saaneet perustuslakiinsa pakollisen valtionuskonnon: Islamilainen tasavalta on yleisesti tämän näkökulman pohjalta luotu, mutta näin on tehty vaihtelevissa määrin myös esimerkiksi juutalaisessa Israelin tasavallassa, protestanttisissa Alankomaissa renessanssin aikaan ^[15] ja katolisessa Irlannin tasavallassa muiden muassa. Tässä tapauksessa haviteltu etu on se, ettei yksikään laaja-katseinen monarkki voisi taivuttaa kansalaisiaan vapaampaan uskonnolliseen toimintaan, kuten esimerkiksi Milletin järjestelmä oli tehnyt Ottomaanien imperiumissa. ^[16]), tai vaihtaa kokonaan toiseen uskontoon (kuten Englannissa perättäiset kuninkaat Henrik VIII/Edvard VI/Maria I/Elisabet I tekivät. Tällainen ideaalityyppisen, tahalliseen valtionuskontoon perustuvan, tasavallan lähestymistapa, oli vahva esimerkiksi šaahin syrjäyttäneessä Iranin vallankumouksessa, joka loi vaikutusvaltaisten ajatollahien johtaman tasavallan, joista mahtavinta kutsutaan Iranin Suurimmaksi johtajaksi.

[muokkaa] Demokratian määritelmät

Tasavallat ovat usein jossakin tekemisissä demokratian kanssa, mikä vaikuttaa normaalilta jos tunnustaa tasavallan syntytermin merkityksen (suom. yhteinen asia, lat. res publica). Tämä suhde tasavallan ja demokratian välillä on kuitenkin harvoin ymmärretty, vaikka ihminen tunnustaisikin sen, että on olemassa monia demokratian muotoja. ^[17].

Tämä osio pyrkii luomaan yleiskuvan siitä, että mitkä demokratian käsitteet liittyvät mihinkin tasavallan muotoihin.

Alustavana huomautuksena kerron, että käsite "yhdestä tasa-arvoisesta äänestä aikuista kohti" ei ollut yleisesti hyväksytty demokratian periaate ennen 1900-luvun puoltaväliä: Sitä ennen äänestysoikeus perustui yksilön taloudelliseen maksukykyyn, sukupuoleen, rotuun, tai näiden ja muiden tekijöiden yhteisvaikutukseen. Monia edeltäneistä demokratioiksi kutsutuista hallitusmuodoista, mukaan lukien esimerkiksi Ateenan demokratia, kutsuttaisiin nyky-yhteiskuntaan suhteutettuna plutokratiaksi tai laajaksi oligarkiaksi, sillä perusteella, jonka mukaan äänet laskettiin.

Länsimaalaisella lähestymistavalla Antiikista lähtöisin olevaa suoraa demokratian muotoa kohtaan, jossa sitä epäillään mahdollisista vaaroista ja epäkäytännöllisyydestä ^[18], on ollut Valistuksesta lähtien tapana suosia edustuksellista demokratiaa, niin tasavalloissa kuin monarkioissakin. Suoran demokratian käytännöt, kuten kansanäänestys, kärsivät yhä luottamuspulasta monissa edustuksellisen demokratian hyväksyneissä maissa. Joka tapauksessa, monissa tasavalloissa, kuten Sveitsissä on hyvin suora demokraattinen valtionorganisaatio, jossa tavallisesti useita asioita vuodessa hyväksytetään kansanäänestyksessä. Glarusin ja Appenzell Innerrhodenin alppikantoneissa asiat päätetään paikallisten ihmisten muodostamissa neuvostoissa.

Marxismi rohkaisi ihmisiä luomaan valtionorganisaatioita, joilla oli kylmän sodan synkimpinä vuosina vain harvoja yhtymäkohtia länsimaiden demokratioiden kanssa, vaikka Marxismin ja kommunismin tarkoitus oli vahvistaa proletariaattia. Fidel Castron kommunistisella tasavallalla on monia julkisia komiteoita, joihin kansalaisilla on mahdollisuus osallistua aivan "ruohojuuritasolta" alkaen, mutta he eivät saavuta sillä paljoakaan poliittista valtaa. Tällaista demokratian tulkintaa kutsutaan perusdemokratiaksi, vaikkakin käsite on kiistanalainen: Alkuperäinen tarkoitus löytyy jostakin suoran demokratian ja ruohonjuuri-demokratian väliltä, mutta painotukset vaihtelevat. ^[19].

Osa "kovan linjan" totalitarianismista säilyi "Idässä" myös Rautaesiripun pudottua. Joissain tapauksissa tällaisten tasavaltojen koko nimi voi johtaa harhaan: Vaikka nimessä lukee "kansan" tai "demokraattinen", ei maalla ole mitään tekemistä länsimaissa syntyneiden suoran tai edustuksellisen demokratian kanssa. Itse asiassa lause "Kansan demokraattinen tasavalta" vastaa marxististen diktatuurien nimiä kylmän sodan ajoilta. Tulee myös ymmärtää, että monet näistä "Idän" tyyppisistä tasavalloista eivät täytä edes tasavallan määritelmää, eikä siellä ole tasavaltaa, joka päättäisi siitä, että kuka on vallassa tai että toteutuuko kansan etu -ellei kansa aidosti hyväksy johtajaansa.

[muokkaa] Tasavaltalaisuuden vaikutteet

Pääartikkeli: Tasavaltalaisuus

Monarkianvastaisuuden ja uskonnollisten erojen tavoin, republikanismilla ei ollut olennaista roolia monien aktuaalisten tasavaltojen synnyssä. Aina keskiaikaisia tasavaltoja myöten, jos niitä nyt tasavalloiksi voi nyky-ymmärryksen valossa kutsua, pyrkimys osoittaa niihin johtanut republikanismi perustuu aina lähteisiin, jotka ovat tunnetusti osittain fiktiivisiä. ^[20].

Aikojen saatossa republikanismista on ollut useita versioita demokraattisten teorioiden tavoin yksilön oikeuksista, jotka esimerkiksi Valistuksen aikana ilmenivät liberaalien ja sosialististen puolueiden syntynä. Kansojen itsemääräämisoikeus ja yksilön ihmisarvo olivat liberalismin ja sosialismin yhteiset arvot. Mutta ne erosivat toisistaan ja eroavat edelleen siinä, että tarvitsevatko nämä arvot tasavallan, ja että mikä on tasavallan tarkka merkitys, ja miten talouselämä pitäisi järjestää. Jälkimmäistä konfliktia nimitetään usein sosialistisen talousjärjestelmän ja kapitalistisen (liberaalien) talousjärjestelmän väliseksi konfliktiksi. Perinnöllisen valtionpäämiehen ja demokratian välistä kompromissia kutsutaan perustuslailliseksi monarkiaksi

Siitä ei kuitenkaan ole epäselvyyttä, että republikanismi oli Yhdysvaltojen perustava ideologia ja vaikuttaa edelleen amerikkalaisten poliittisten arvojen ytimessä. (Katso: Republikaanit).

[muokkaa] Antiikki

Muinaisessa Intiassa monet Maha Janapadat muodostuivat tasavalloiksi 500-lukuun mennessä jaa. ^[21]

Muinaisessa Lähi-idässä monet kaupungit kuten Levantti saavuttivat kollektiivisen valtajärjestelmän.^lähde? Arwadia pidetään yhtenä varhaisimmista tasavallan ilmentymistä, jossa kansa monarkin sijaan kuvataan suvereeniksi. ^[22]

Keskiajasta selvinneet tärkeät antiikin poliittis-filosofiset kirjoitukset harvoin vaikuttivat millään tavalla aikansa muodostuviin tai vakiintuviin tasavaltoihin. Platonin kirjoittaessa dialoginsa Valtio, joka sai myöhemmin englanninkielisissä maissa nimen The Republic ("Tasavalta", monessa mielessä virheellinen käännös), Ateenan demokratia oli jo syntynyt, eikä teos vaikuttanut siihen. Jos olisi vaikuttanut, Ateenan demokratiasta olisi nyky-ymmärryksen mukaan tullut vähemmän tasavaltalainen. Platonin kokeilut omien poliittisten periaatteidensa kanssa Syrakusassa epäonnistuivat. Ciceron De re publica, ei vahvistanut Rooman tasavaltaa vaan paremminkin toimi esisoittona Imperiumin hallitusmuodolle, joka todella syntyikin pian Ciceron kuoleman jälkeen.

[muokkaa] Renessanssi

Renessanssille oli toisaalta ominaista monien Antiikin kirjoitusten korottaminen esikuviksi, joka johti klassiseen tasavaltalaisuuteen, kuten silloista eetosta on ollut jälkikäteen tapana kutsua. Erimielisyyksiä esiintyi kuitenkin siitä, että mikä sekahallitusmuoto olisi ihanteellinen ja tasavaltalaisin. Renessanssin tasavaltalaiskirjoitusten julkaisemisen jälkeen syntyneille tasavalloille, kuten Alankomaille, ei ollut selvää, että mitä tekemistä tasavaltalaisuudella oli tasavaltaan johtaneiden poliittisten valintojen kanssa, kun samaan aikaan taustalla vaikutti "muut syyt" (katso Valtionpäämiehet); monarkian vastaisuus; katolilaisuudenvastaisuus; poliittista vaikutusvaltaa kaipaava keskiluokka.

[muokkaa] Valistuksen tasavalta

Valistus tuotti uuden poliittisten ajattelijoiden sukupolven, joka muuassa osoitti, että poliittinen filosofia oli muuttumassa poliittiseksi tieteeksi. Tällä kertaa poliittisten ajattelijoiden, kuten Locke työ näkyi selvästi uusissa Amerikan ja Ranskan tasavalloissa: Toimeenpanovallan ja päätöksentekovallan erottelu, kirkon ja valtion erottelu jne. suoritettiin niissä tietyllä menestyksellä.

Valistus itse asiassa määritteli tasavallan, kuten myös seuraavan vuosisadan monarkiat. Tärkeimmät syntyneet periaatteet Valistuksen loppuessa olivat lainvaltaisuus, se että hallitus täyttää laille kuuliaisen kansan tarpeet, hallitus toimii kansallisen edun mukaan kansalle ymmärrettävillä tavoilla, ja yleinen itsemääräämisoikeus.

[muokkaa] Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Yhdysvalloissa

Kirjassaan A Defence of the Constitutions of the United States (1787) John Adams käytti Samuel Johnsonin A Dictionary of the English Language (1755) tasavallan määritelmää "Hallitus on enemmän kuin yksi henkilö". Toisaalla samassa julkaisussa ja muissa kirjoituksissaan, Adams kertoi käsittävänsä Britannian tasavaltana, koska maan johtaja, vaikkakin "kuningas", oli velvollinen noudattamaan lainsäädäntöä. ^[7]

[muokkaa] Proletaarien tasavalta

Seuraavan suuren askeleen poliittisessa ajattelussa loi Karl Marx, joka väitti että kansojen sijaan, intressejä on luokilla. Hän väitti, että hallitukset edustavat hallitsevan luokan intressejä, ja että vahvistuva proletariaati kumoisi hänen aikansa hallitukset. ^[23].

Jälleen uusia poliittisia filosofioita seurasi uusien tasavaltojen synty: 1900-luvun alusta lähtien luotiin kommunistisia tasavaltoja (kommunististia monarkioita ei nimellisesti ollut), joista monet säilyivät vuosisadan verran, mutta kovenevassa jännitteessä niihin valtioihin nähden, jotka olivat selvemmin Valistuksen ideoiden perua.

[muokkaa] Islamilainen tasavalta

Dekolonisaation myötä 1900-luvun jälkipuoliskolla Islamin ^[24] poliittinen ulottuvuus sai uuden kipinän, joka johti moniin islamilaisten tasavaltoihin. Valistuksen ja kommunismin periaatteita otettiin joskus mukaan näihin tasavaltoihin, mutta ne riippuivat aina Qur'anin periaatteista. Islamilaista tasavaltaa ei pidetä "tasavaltalaisuuden" muotona, koska islamilaisen poliittisen ajattelun periaatteet kuten šariah eivät välttämättä johda tasavaltalaiseen hallitusmuotoon.

[muokkaa] Taloudelliset tekijät

Kun antiikin käsitettä res publica (yhteinen asia) on sovellettu politiikkaan, on se aina viitannut siihen, että kansalaisten on tavalla toisella pitänyt ottaa osaa valtionhallintoon. Valtaapitävien päätökset eivät ainakaan ole olleet yhdentekeviä kansalaisille, jotka ottivat osaa poliittiseen debaattiin. Historioitsijat ovat aina ajatelleet ^[25], että kansalaiset ovat aktiviisia normaalisti vain silloin kun heillä on aikaa ja voimavaroja ylitse toimeentuloon vaaditun määrän. Toisin sanoen, riittävän suuri ja vauras keskiluokka (joka ei saa poliittista vaikutusvaltaansa monarkilta kuten aatelisto sai), on yksi tasavaltalaisen hallitusmuodon perusedellytyksistä. Tämän valossa ei ole yllättävää, että Hansakaupungit, 1800-luvun Katalonia tai Alankomaat kulta-aikansa vaiheilla olivat syntyviä tasavaltoja. Kaikissa näissä vaurautensa huipulla olevissa valtioissa oli vaikutusvaltainen ja rikas keskiluokka.

Tässä nähdään selvästi myös marxismin pohjalta perustettujen tasavaltojen eriävä luonne: Karl Marx teorisoi että proletariaatin tulisi johtaa hallitusta, niiden, joiden poliittisia mielipiteitä ei ole koskaan kysytty, ja vielä vähemmän otettu huomioon valtioita suunniteltaessa. Marxististen/kommunistisen tasavaltojen täytyi ratkaista seuraava ongelma: Proletaareilta useimmiten puuttui mielenkiinto tai kokemus valtion suunnitteluun, vaikka heidät tutustutettiin Pääomaan tai Friedrich Engelsin kirjoituksiin. Proletariaatin poliittinen osallistuminen valtion tasolla tuskin koskaan onnistui, ja nämä kommunistiset tasavallat olivat useimmiten organisoitu hierarkisesti.

[muokkaa] Alueellinen monopoli

Maita, joihin kuuluu useita valtioita tai autonomisia valtiollisia yksiköitä, esiintyy seuraavissa muodoissa:

• Sekä valtio että sen yksiköt ovat tasavaltoja (Esimerkiksi: Yhdysvallat)
• Valtio on tasavalta, mutta eivät välttämättä sen yksiköt (Esimerkki: Euroopan unioni);
• Valtio ei ole tasavalta, mutta sen yksiköt saattavat olla (Esimerkiksi: Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, sen jälkeen kun hansakaupungit olivat muodostuneet sen sisällä tasavalloiksi).

[muokkaa] Paikallinen tasavalta

Tasavalta yleisesti ottaen edellyttää suvereenisuutta, koska vieras valta ei voi hallita kansan hallitsemaa valtiota. Tärkeä poikkeus on Neuvostoliiton tasavallat, joiden täytyi täyttää kolme ehtoa saavuttaakseen tasavallan statuksen,

1) Olla Neuvostoliiton periferia ja olla valmis teoriassa toimimaan itsenäisesti

2) Olla taloudellisesti vakaa tullakseen toimeen ilman Neuvostoliittoa, ja

3) Olla nimetty ainakin yhden vähintään miljoonahenkisen kansanenemmistön mukaan

Tasavallat loi alun perin Stalin, ja niitä syntyy Venäjällä edelleen. Venäjä ei ole tasavalta vaan federaatio. Neuvostoliiton on joskus väitetty olevan ylikansallinen tasavalta, koska sen jäsenvaltiot edustivat eri kansallisuuksia.

Yhdysvaltojen osavaltioiden täytyy olla liittovaltion tavoin tasavaltoja, joissa lopullinen valta on kansalla. Tätä tarvittiin siksi koska osavaltioiden oli tarkoitus säätää ja ylläpitää useimmat sisäiset lait, sillä poikkeuksella että liittovaltion hallituksella on yksinoikeus sille osoitettuihin maa-alueisiin. Maan "perustajaisien" tarkoitus oli antaa osavaltioiden hoitaa valtaosa sisäisestä lainsäädännöstä, mutta ajan mittaan liittovaltion valta sisäisestä lainsäädännöstä on kasvanut. Osavaltioiden haluttiin olevan tasavaltoja, koska sen ajateltiin suojaavan kansalaisoikeuksia ja estävän diktatuurien tai monarkioien syntyä. Se ilmentää myös alkuperäisten 13 itsenäisen valtion haluttomuutta yhdentyä muiden kuin tasavaltojen kanssa. Sen lisäksi tämä vaatimus varmisti, että vain tasavallat voisivat liittyä Yhdysvaltoihin.

Yhdysvaltojen tapauksessa alkuperäiset 13 brittiläistä siirtokuntaa itsenäistyivät tasavalloiksi Amerikan vallankumouksen jälkeen. Itsenäiset tasavallat muodostivat aluksi väljän konfederaation Yhdistyneet valtiot ja myöhemmin muodostivat nykyisen Yhdysvallat ratifioimalla nykyisen Yhdysvaltojen perustuslain, jonka myötä syntyi itsenäisten valtioiden poliittinen liitto, jossa liittovaltion hallitus on yhtä lailla tasavalta. Myöhemmin liittoon tulleiden valtioiden edellytettiin myös olevan tasavaltoja. Yhdysvaltojen voidaan väittää olevan ylikansallinen tasavalta, koska alkuperäiset valtiot olivat itsenäisiä valtioita ja Yhdysvallat muodostui useista kansakunnista, joista huomattavimmat olivat Texasin tasavalta ja Havaijin kuningaskunta, ja kaikki nämä olivat kansakuntia.

[muokkaa] Ylikansallinen tasavalta

Suvereenit maat voivat päättää luovuttaa osan suvereenisuudestaan ylikansalliselle organisaatiolle. 1900-luvun jälkipuoliskon kuuluisin esimerkki tästä on Euroopan unioni, jolla on tasavaltalainen organisaatio. Euroopan unionin tasavaltalaisuudesta voidaan keskustella, koska se ei ole varsinaisesti "maa". Uusien jäsenien ei tarvitse olla tasavaltoja.^[26]. Vaikka useimmat parlamentaarikot tunnustavat Kristinuskoa, Euroopan unionilla on sekulaarinen hallitusmuoto. ^[27].

Yhdysvaltojen tavoin, Euroopan unioni on muodostunut itsenäisten valtioiden muodostamasta unionista, sillä erotuksella että jäsenvaltioiden ei täydy olla tasavaltoja. Euroopan unionia ei toistaiseksi luokitella valtioksi, mutta sen toiminnot ovat alkamassa vastata valtion määritelmiä. Se on silti ylikansallinen tasavalta, koska se muodostuu monista kansakunnista.

Eng. Commonwealth of Nations on myös ylikansallinen tasavalta. Commonwealth on tasavallan synonyymi. Eng. titteli Head of the Commonwealth ei sinänsä kuulu Englannin kruunulle. Yhdistyneiden kuningaskuntien kuningatar Elizabeth II on tämän unionin päämies jäsenvaltioiden suostumuksen perusteella.

[muokkaa] Esimerkkejä tasavalloista

Pääartikkeli: Luettelo tasavalloista

2000-luvun alussa useimmat niistä valtiosta, jotka eivät kutsu itseään monarkioiksi, ovat tasavaltoja joko virallisen nimensä tai perustuslakinsa perusteella. Tähän on joitakin poikkeuksia: Libyan arabi-Jamahiriya, Israel, Myanmar ja Venäjän federaatio. Israel ja Venäjä ja jopa Myanmar ja Libya silti täyttävät monia tasavallan kriteereitä.

Koska termi tasavalta on itsessään niin epämääräinen, monet valtiot kokevat tarpeelliseksi lisätä nimeensä selvennyksiä siitä, että millaisia tasavaltoja ne haluavat olla. Tämä on lista tällaisista määreistä ja "tasavallan" variaatioista:

• Pelkkä tasavalta - Esimerkiksi Ranska and Turkki.
• Perustuslaillinen tasavalta - Perustuslaillinen tasavalta on valtio, jossa valtionpäämies ja muut virkamiehet valitaan kansanedustustehtävään ja ovat velvoitettu hallitsemaan vallitsevan perustuslain mukaan, joka rajoittaa hallituksen valtaa kansalaisiin. Perustuslaillisessa tasavallassa päätöksentekovalta, lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta on erotettu selvästi toisistaan niin ettei kellään yksilöllä tai ryhmittymällä ole absoluuttista valtaa, ja että enemmistön valta ilmenee ainoastaan edustajien valinnassa. Perustuslailliseksi valtion tekee se, että perustuslaki rajoittaa hallituksen valtaa. Tasavallaksi valtion tekee se, että valtionpäämies ja muut virkamiehet valitaan vaaleilla eikä perinnöllisesti, ja se että heidän päätöksensä ovat lainvaltaisia.

• Liittotasavalta, konfederaatio tai federaatio - Tasavaltaisten valtioiden muodostama liitto. Esimerkiksi: Itävalta, Brasilia, Saksa, Intia, Yhdysvallat, Venäjä ja Sveitsi.

• Islamilainen tasavalta - Valtioita kuten Afghanistan, Pakistan ja Iran hallitaan islamilaisen lain mukaan. (Huom. Turkki on selvä poikkeus eikä sitä ole laitettu tähän listaan; sen väestö on muslimienemmistöinen, mutta sen valtiomuoto sekulaarinen).

• Arabitasavalta - esimerkiksi Syyria, jonka nimi viittaa yleiseen Ba'ath arabihallitukseen

• Kansantasavalta - Kansan itse on tarkoitus hallita kansaa varten (mm. Kiina ja Pohjois-Korea), mutta yleensä ilman vaaleja. Siitä he käyttävät nimeä Kansantasavalta, joka oli tavanomaisesti monilla entisillä kommunistisilla valtioilla.

• Demokraattinen tasavalta - Tätä nimeä käyttävät valtiot, jotka haluavat erityisesti korostaa oletettua demokraattisuuttaan; tavallisesti kommunistisia valtioita tai entisiä siirtokuntia. Esimerkiksi entinen Saksan demokraattinen tasavalta ja Kongon demokraattinen tasavalta.

• Eng. Commonwealth, puol. Rzeczpospolita -molemmat sanat on johdettu latinan kielen sanasta res publica (yhteinen asia). Käytössä Puolassa nykyiselle Puolan tasavallalle ja historialliselle Aateliselle tasavallalle.

• Vapaavaltio - Käytetään joskus nimityksenä valtiolle, joka on siirtymävaiheessa monarkiasta ja tasavaltaan. Irlannin tasavaltalaishallitus käytti nimitystä Irlannin vapaavaltiolle, jolloin Irlanti oli vielä vielä osa Brittiläistä imperiumia

• Venezuela on vuoden 1999 jälkeen ottanut käyttöön Venezuelan bolivaarisen tasavallan.

• Muut määreet perustuvat traditioon ja historiaan eikä niillä ole varsinaista poliittista merkitystä. Esimerkiksi San Marino on "Mitä rauhallisin tasavalta", eng. most serene republic, ja Uruguay on "Itäinen tasavalta".

[muokkaa] Tasavalta poliittisessa yhteiskuntatieteessä

Pääartikkeli: Tasavalta poliittisessa yhteiskuntatieteessä

Poliittisessa teoriassa "tasavallaksi" kutsutaan sellaista valtiota, jossa hallituksen poliittinen valta riippuu yksinomaan kansan hyväksynnästä, huolimatta siitä, että kuinka marginaalista se on. Tämä käytäntö johtaa kahteen problemaattiseen määritelmään. Ensimmäiseksi on olemassa valtioita, jotka ovat luonteeltaan oligarkkisia, mutta jotka eivät ole perinnöllisiä, kuten monet diktatuurit. Toiseksi on olemassa valtioita, joissa kaikki tai melkein kaikki poliittinen valta on demokraattisilla instituutioilla, mutta valtionpäämies on monarkki, kuten perustuslailliset monarkiat. Ensimmäisessä tapauksessa monet valtion ulkopuoliset ovat sitä mieltä, ettei valtiota tulisi pitää tasavaltana. Toisessa tapauksessa esiintyy aktiivisia tasavaltalaisia liikkeitä, jotka ajavat pienimpienkin monarkkisten tunnusmerkkien hävittämistä, ja ratkaisevat tämän semanttisen ongelman kutsumalla valtiota demokratiaksi.

Politiikan tutkijat pyrkivät yleensä analysoimaan todellisuutta eivätkä siitä käytettyjä nimiä: Se että kutsuuko poliittinen johtaja itseään kuninkaaksi vai presidentiksi, ja johtamaansa valtiota monarkiaksi vai tasavallaksi, ei ole olennaista, kun taas se että käyttääkö hän valtaa autokraattisesti on olennaista. Tässä mielessä poliittiset analyytikot saattavat kutsua ensimmäistä maailmansotaa viimeiseksi naulaksi monarkian arkkuun, ja tasavaltalaisuuta, oli se de facto tai de jure tai ei, välttämättömyydeksi modernille valtiolle. Itävalta-Unkarin keisarikunta ja Saksan keisarikunta molemmat lakkautettiin rauhansopimuksessa sodan jälkeen ja Venäjän keisarikunta syrjäytettiin Venäjän vallankumouksessa 1917. Myös voittajavaltioissa monarkeilta vietiin valta ja erityisoikeudet, ja valtiot olivat enenevissä määrin valittujen päättäjin käsissä, joiden enemmistö johti hallitusta. Joka tapauksessa ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Saksa de jure tasavalta, kehittyi de facto autokratiaksi 1930-lukuun mennessä: Uusi rauhansopimus toisen maailmansodan jälkeen varmisti de facto , että Saksan läntinen osa myös pysyisi tasavaltana.

[muokkaa] Lisäykset ja viitteet

1. ↑ ^{1,0 1,1} Esimerkiksi Machiavellin Ruhtinaan aloituskappale..
2. ↑ Webster's Third New International Dictionary: republic: "a state where the head of state is not a monarch, and in modern times is usually a president"
3. ↑ Since antiquity the basic categorisation of forms of governement was (1) a single person governs (includes monarchy, autarchy, states led by a single tyrant or dictator,...); (2) a limited number of people governs (includes oligarchy, aristocracy-governed states, etc); (3) the people governs, which is democracy. With this basic categorisation, for instance a representative democracy can only be defined in terms of mixed government (that is: mixing characteristics of two or three of the basic categories into a "composed" form of government). Compare Tacitus, Ann. IV, 33: "All nations and cities are ruled by the people, the nobility, or by one man. [...]". By the Enlightenment this division in three basic types of governement (+ "mixed" solutions) had changed, for instance Montesquieu defines his basic categories thus: "There are three species of government: republican, monarchical, and despotic" (Spirit of Laws, II, 1), and then he defines two "types" of republic: "a republican government is that in which the body, or only a part of the people, is possessed of the supreme power; [...] When the body of the people is possessed of the supreme power, it is called a democracy. When the supreme power is lodged in the hands of a part of the people, it is then an aristocracy." (Op. cit. II, 1-2)
4. ↑ Tacitus, Ann. I,1-15.
5. ↑ Example: Leopold III of Belgium replaced by Baudouin in 1951 under popular pressure.
6. ↑ For instance Mobutu Sese Seko is generally considered such "autocrat" that tried to give an appearance of "republican democracy" to his style of government, for instance by allowing something that was generally regarded a sockpuppet opposition.
7. ↑ ^{7,0 7,1} For instance, following quote taken from John Adams, "Novanglus" in Boston Gazette, 6 March 1775 (reprinted in The Papers of John Adams, vol. 7, p. 314): "If Aristotle, Livy, and Harrington knew what a republic was, the British constitution is much more like a republic than an empire. They define a republic to be a government of laws, and not of men. If this definition is just, the British constitution is nothing more or less than a republic, in which the king is first magistrate. This office being hereditary, and being possessed of such ample and splendid prerogatives, is no objection to the government's being a republic, as long as it is bound by fixed laws, which the people have a voice in making, and a right to defend."
8. ↑ References where in everyday language countries with a king or emperor as head of state are termed republic have not been encountered
9. ↑ For instance the United Provinces: after the Oath of Abjuration (1581) the Duke of Anjou and later the Earl of Leicester were asked to rule the Netherlands. After these candidates had declined the office, the Republic was only established in 1588.
10. ↑ This section draws from, among others, Geschiedenis der nieuwe tijden by J. Warichez and L. Brounts, 1946, Standaard Boekhandel (Antwerp/Brussels/Ghent/Louvain) and Cultuurgetijden (history books for secondary school in 6 volumes), Dr. J. A. Van Houtte et. al., several editions and reprints in 1960s through 1970s, Van In (Lier).
11. ↑ However, the Catholic Church itself briefly adopted a republican institution when it was offered by the Conciliarist movement as a solution to the Great Schism (rival papacies) during the late 14th century. The ecumenical Council of Constance in 1415 deposed three of the rival popes, elected a fourth, and extracted a promise from him that future such councils would continue to be called by future popes at regular intervals. (The Pope's concession to conciliarism did not last very long, but the English Parliament would not extract anything like it from its kings until the Puritan Revolution of the 1640s.)
12. ↑ At first the states remained free to establish religions, but they had all disestablished their churches by 1836, and any residual option was eliminated in the 20th century by federal courts applying the First Amendment.
13. ↑ see also Republicanism and religion
14. ↑ Example: French law on secularity and conspicuous religious symbols in schools - a similar law was tentatively debated in Belgium, but deemed incompatible with the less profoundly secularized Belgian state.
15. ↑ After the Duke of Anjou and the Earl of Leicester had declined the offer to become ruler of the Seven Provinces (see note above), William I of Orange had been the obvious choice for king: the volume Nieuwe tijden from the Cultuurgetijden series as mentioned in a previous note, elaborates on p. 63-65 (supported by a quote of the contemporary Pontus Payen) that William of Orange was perceived as too lenient towards Catholicism to be acceptable as king for the Protestants.
16. ↑ Although in Turkey the ensuing republic would become relatively tolerant towards other religions, the straight multicultural approach of the Millet system, that had allowed Christians and Jews to form state-in-state like communities, would remain unparallelled.
17. ↑ See for example Federalist No. 10 by James Madison - An original framer of the U.S. Constitution advocates a republic over a "democracy," or rather, an aristocratic republic over a democratic one. See Republicanism in the United States for the connotations of the terms "democracy" and "republic" in the 1787 context when this article was written. Further clarification of this "democracy" vs "republic" idea in the US can be found in Republicanism in the United States#A typical definition of democracy vs republic
18. ↑ Some of the earliest warnings in this sense came from Socrates' pupils Plato and Xenophon around 400 BC: indeed their friend Socrates had been condemned to death in an entirely "democratic" system at Athens, hence they preferred the less democratic Spartan system of government. See also Trial of Socrates - Laws (dialogue).
19. ↑ For instance in Pakistan the expression "basic democracy" is tied to the epoch of the military dictature.
20. ↑ For example, what is known about the origins of the Roman Republic is based on works by Polybius, Livy, Plutarch, and others, all of which wrote at least some centuries after the emergence of that Republic — without exception all these authors have historical exactitude issues, including relative uncertainty over the year when the Roman Republic would have emerged.
21. ↑ Democracy in Ancient India by Steve Muhlberger, Associate Professor of History, Nipissing University.
22. ↑ Martin Bernal, Black Athena Writes Back (Durham: Duke University Press, 2001), 359.
23. ↑ See for instance Marxismi, Pariisin kommuuni.
24. ↑ That Islam would have a more intrinsic political dimension than most other religions is argued, among others, by Afshin Ellian ([1]) in his book Brieven van een Pers (Meulenhoff - ISBN 90-290-7522-8)
25. ↑ For instance, Historia series of history books, chief editor prof. dr. M. Dierickx sj, published by De Nederlandse Boekhandel (Antwerpen/Amsterdam) in several editions from 1955 to the late 1970s studies these links between the presence of a wealthy middle class and the republics that emerged throughout history.
26. ↑ see for example Title IX and Title I in the text for a constitution for Europe
27. ↑ After some fierce debate it was decided that the 2005 version of the Constitution proposal would not make any reference to the "Christian" roots (among other communal values) of Europe, see Art. I,2 of the European Constitution proposal.

[muokkaa] Kirjallisuus

• Jean-Jacques Rousseau, Du Contrat Social, ou Principes de Droit Politique (1762)
• William R. Everdell, The End of Kings: A History of Republics and Republicans University of Chicago Press.
• Martin van Gelderen & Quentin Skinner, eds., Republicanism: A Shared European Heritage, v1, Republicanism and Constitutionalism in Early Modern Europe, Cambridge: Cambridge U.P., 2002
• Martin van Gelderen & Quentin Skinner, eds., Republicanism: A Shared European Heritage, v2, The Values of Republicanism in Early Modern Europe, Cambridge: Cambridge U.P., 2002
• Philip Pettit, Republicanism: A Theory of Freedom and Government, NY: Oxford U.P., 1997, ISBN 0-19-829083-7; Oxford: Clarendon Press, 1997.
• Frédéric Monera, L'idée de République et la jurisprudence du Conseil constitutionnel - Paris : L.G.D.J., 2004 [2]-[3];