Aristide Briand

Wikipedia

Aristide Briand

Aristide Briand (28. maaliskuuta 1862 – 7. maaliskuuta 1932) oli ranskalainen valtiomies. Hän toimi pääministerinä yhteentoista otteeseen vuosina 1909–1929 sekä ulkoministerinä vuodesta 1925. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1926.

Briand oli Nantesissa syntynyt majatalon pitäjän poika. Hän opiskeli Saint-Nazairessa, Nantesissa ja Pariisissa, ja valmistui lakimieheksi. Hän lähti varhain politiikkaan, kirjoitti anarkistien Le Peupleen ja myöhemmin Laterneen, Petite Républiqueen ja myöhemmin sosialistien L'Humanitéhen, jota hän oli mukana perustamassa.

Briand kannatti ammattiliittoja ja syndikalismia, joka pyrki poliittisen muutoksen saamiseen aikaan yleislakolla. Briand yritti parlamenttiin vuosina 1893 ja 1895, mutta ei tullut valituksi. Syndikalisteista hän siirtyi Jean Jaurès'n sosialistipuolueeseen (Parti socialiste français). Vuonna 1902 Briand valittiin edustajainhuoneeseen.

Briandille tärkein asia oli valtion ja kirkon erottaminen toisistaan. Hän osoitti myös sovittelukykyään, josta tuli kuuluisaksi, järjestäessään katolilaisten ja papiston vastustajien välejä. Hän hylkäsi sosialistien periaatteen olla osallistumatta porvarillisiin hallituksiin, ja joutui erotetuksi yhdistyneestä sosialistipuolueesta ottaessaan vastaan koulutuksen ja kirkkojen ministerin salkun Sarrien'n radikaali- ja tasavaltalaispuolueen hallituksessa vuonna 1906. Clemenceau otti hänet oikeusministeriksi, ja pääministeri Briandista tuli Clemenceaun tappion myötä vuonna 1909. Pääministerinä hän hyökkäsi radikaalipuoluetta vastaan, ja sai sosialistipuolueen vihan ylleen käsitellessään kovakouraisesti militantteja ammattijärjestöjä ja murtaessaan rautatietyöläisten lakon.

Pääministerinä Briand toimi vuosina 1909–1911, 1913, 1915–1917, 1921–1922, 1925–1926 ja 1929. Oikeistolaisempana häntä alettiin pitää, kun hän kannatti konservatiivi Raymond Poincarén valintaa kolmannen tasavallan presidentiksi (virassa vuosina 1913–1920), toimi tämän pääministerinä ja pidensi asevelvollisuusajan kolmeen vuoteen.

Ensimmäinen maailmansota aloitti sen kehityksen, minkä myötä Briand hyväksyttiin taas myös vasemmistossa. Hänen toimintansa pääministerinä vuosina 1915–1917 ei ollut erityisen menestyksekästä. Kautensa jälkeen Briand ei voinut hyväksyä sodan valtavaa verenvuodatusta, ja alkoi tunnustella rauhaa itävaltalaisten kanssa. Marraskuussa 1917 pääministeriksi tullut Clemenceau oli kuitenkin taipumaton, ja Briand hiljennettiin, jopa niin, ettei häntä otettu mukaan vuoden 1919 rauhanneuvotteluihin. Briand palasi politiikkaan johtamalla kampanjan, jolla estettiin Clemenceaun valinta presidentiksi. Tammikuussa 1921 hän palasi pääministeriksi ja otti myös ulkopolitiikan hoitoonsa.

1920-luvulla Briandista oli tullut kunnioitettu kansainvälinen johtaja. Hän osallistui Lontoon vuoden 1921 ja Cannesin vuoden 1922 konferensseihin, valvoi Versaillesin rauhan toimeenpanoa, riitaantui presidentti Alexandre Millerandin kanssa Saksalle asetetuista raskaista ehdoista, ja erosi vuonna 1922, mutta palasi valtaan 1925. Tällä välin Poincaré oli miehityttänyt Saksan vuonna 1923 Ruhrin alueen sotakorvausten maksamattomuuden vuoksi. Ulkoministerinä Briand toimi vuodesta 1925 lähes kuolemaansa saakka.

Ulkoministerinä hän oli läheisessä yhteistyössä Yhdysvaltain Frank B. Kelloggin, Britannian Austen Chamberlainin ja Saksan Gustav Stresemannin kanssa.

Vuonna 1925 sovittiin Saksan länsirajat Locarnon sopimuksessa, joka toi Saksan jälleen mukaan kansainväliseen yhteistyöhön. Briand vaikutti Kansainliitossa edistäen aseistariisuntaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Hän sai Stresemannin kanssa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1926. Vuonna 1928 tehtiin hänen aloitteestaan Kelloggin–Briandin sopimus, joka kielsi sodan kansainvälisen politiikan välineenä. Vuonna 1930 Briand esitti Pan-Eurooppa-suunnitelman.

Aristide Briand ei tullut valituksi tasavallan presidentiksi toukokuussa 1931. Tammikuussa 1932 hänet syrjäytti ulkoministerin paikalta Pierre Laval. Briand kuoli äkillisesti kuusi viikkoa myöhemmin.