Suomen kommunistisen puolueen historia

Wikipedia

[muokkaa] Laittomuuden aika 1918–1944

[muokkaa] Perustaminen kansalaissodan jälkeen

Suomalainen kommunistinen puolue (SKP) perustettiin 29. elokuuta 1918 Moskovassa. Tutumpi nimi Suomen kommunistinen puolue otettiin käyttöön vasta 1920.^[2] Vaatimuksia uudesta puolueesta oli alettu esittää Neuvosto-Venäjälle paenneiden punaisten johtajien toimesta heti sisällissodan päätyttyä ja pakolaisten keskuuteen syntyikin erilaisia järjestöjä organisoimaan toimintaa. Uusi puolue oli sen perustajien mielestä välttämätön SDP:n osoittauduttua kykenemättömäksi johtamaan vallankumousta. Aiemmin Suomessa suhteellisen vähän tunnetut Vladimir Leninin johtaman bolševikkipuolueen linjaukset saivat nyt tukea suomalaisten etsiessä syitä tappioonsa. Perustetun SKP:n tavoitteeksi asetettiin sisällissodassa kärsittyjen vääryyksien korjaaminen, eli uuden kapinan valmistelu Suomessa. Aseellisen toiminnan painotus oli vahva myös alkuaikojen Kominternissa, johon SKP kuului sen perustamisesta (1919) lähtien. Varsin pian SKP:ssa jouduttiin kuitenkin toteamaan, ettei työväenluokka ollut valmis aloittamaan uutta kumousyritystä.

Keskeisiä SKP:n perustajia olivat Venäjälle tulonsa jälkeen bolševikeiksi ryhtyneet vanhan sosialidemokraattisen työväenliikkeen johtajat tunnetuimpina Otto Ville Kuusinen, Yrjö Sirola ja Kullervo Manner. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Sirola.

SKP oli perustamisesta asti laiton Suomessa ja se joutui toimimaan maanalaisena. Maanalaisen koneiston luomista hankaloittivat muun muassa sisäiset kiistat ja toimintaa leimasi tiukka kurinalaisuus sekä konspiratiivisuus. Yhteyksien luominen Venäjän ja Suomen välille osoittautui hankalaksi ja niitä jouduttiin hoitamaan esimerkiksi Tukholman (byroon) kautta. Puolueen käytännön johtotyö tapahtui Venäjällä, jonne keskuskomitean Suomessa oleskelleet jäsenet harvoin pääsivät paikalle. Suomessa poliisi pidätti jatkuvasti kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä. Vuosina 1922–1934 tukahdutettiin lakiin vedoten jopa 5 000 kommunistiseksi epäiltyä järjestöä. SKP:n ohella laittomuuksia harrasti vuodesta 1925 alkaen Suomen kommunistinen nuorisoliitto.

Julkiseksi järjestöksi Suomessa kommunistit perustivat 1920 muiden vasemmistolaisten kanssa Suomen sosialistisen työväenpuolueen (SSTP), jonka ohjelman laati Kuusinen. Kominternin sääntöjen mukaan jokaisesta maasta siihen saattoi kuulua vain yksi puolue, mikä oli Suomen osalta SKP. SSTP ei kuulunut Kominternin, vaikka puoluetta (ensimmäistä kertaa) perustettaessa näin päätettiin. Puoluetta perustamassa olivat myös monet vasemmistoenemmistöisen Suomen ammattijärjestö (SAJ) kannattajat sekä sosialidemokraattiset nuoriso- ja naisjärjestöt. SSTP:n toiminta ei miellyttänyt valtiovaltaa ja elokuussa 1923 suoritettiin noin 200 SSTP:n jäsenen joukkopidätys, joka tunnetaan pääministerin mukaan "Kallion leikkauksena". SSTP:n kieltämisen jälkeen sen entiset kannattajat osallistuivat vaaleihin erilaisten työväen ja pienviljelijöiden vaaliliittojen ja komiteoiden avulla. Näitä yhdisti Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestö.

Oikeistoradikalismin noustua 1930-luvun alussa mm. Lapuan liikkeen muodossa vahvaksi poliittiseksi voimaksi otteet kommunisteja ja sellaiseksi oletettuja kohtaan kovenivat. Kommunistit ja vasemmistososialistit poistettiin eduskunnasta ja lukuisia kommunistien ja vasemmistososialistien hallitsemia järjestöjä kiellettiin, myös SAJ. Laillinen perusta tälle saatiin eduskuntavaalien jälkeen marraskuussa 1930 hyväksymällä tasavallan suojelulakeina ennen vaaleja lähinnä sosialidemokraattien lepäämään jättämät niin sanotut kommunistilait, millä rajoitettiin perustuslaillisia paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauksia. Jo ennen lain voimaanastumista ryhdyttiin rajoittamaan toimintaa kansanedustajina ja kunnanvaltuutettuina. Lakien nojalla oli vuoteen 1942 mennessä ainakin 4 412 kommunistia tuomittu valtio- tai maanpetoksesta.

1930-luvun alussa puolue oli käytännössä menettänyt toimintakykynsä poliisin toimien takia, vaikka sillä edelleen oli soluja ympäri maata. Monet SKP:n maanpaossa eläneet johtajat joutuivat 1930-luvulla Stalinin puhdistuksien kohteiksi. Suurin osa puolueen alkuperäisistä perustajista teloitettiin. Yhteydet Suomen ja Neuvostoliiton välillä vähenivät.

[muokkaa] Kansanrintamapolitiikka

SKP:n toimintastrategia muuttui jälleen 1930-luvun puolessavälissä, jolloin se alkoi noudattaa Kominternin linjan mukaista kansanrintamapolitiikkaa. Tämä tarkoitti yhteistyötä aiemmin (Kominternin niin sanotun kolmannen vaiheen aikana) "sosiaalifasisteiksi" leimatun SDP:n kanssa. Kommunisteja kehotettiin nyt liittymään SDP:n jäseniksi ja toimimaan sen riveissä pyrkien vaikuttamaan puolueen politiikkaan ja laajemman fasisminvastaisen rintaman luomiseksi. Kansanrintama-periaate hyväksyttiin SKP:n 6. edustajakokouksessa syyskesällä 1935 ja puolue oli virallisesti sen takana sotien päättymiseen asti. Kommunistien vaikutusmahdollisuudet osoittautuivat kuitenkin rajallisiksi mm. monien vangitsemisten ja Neuvostoliiton sekasortoisen tilanteen johdosta. Moskovassa SKP:n johtajista oli lopulta 1938 toimintakykyisenä käytännössä ainoastaan Kuusinen, kun O-W:n tuella puolueen pääsihteeriksi valittu Arvo Tuominen kieltäytyi palaamasta Neuvostoliittoon majapaikastaan Tukholmasta. Sota-aikana Tuominen alkoi julkisesti kritisoida Neuvostoliittoa ja puoluettaan, jota tosin koki edustavansa pääsihteerin ominaisuudessa. "Poika" Tuominen sai myöhemmin kommunistisessa liikkeessä antisankarin ja luopion roolin.

Sotien aikana kaikki vähänkin epäilyttävät vasemmistolaiset ainekset pyrittiin Suomessa keräämään vankiloihin eikä SKP pysynyt toimintakykyisenä. Talvisodan alkaessa kommunistit eivät pystyneet organisoituun vastatoimintaan. Venäjällä tosin Kuusinen nousi ns. Terijoen hallituksen johtoon. Rivikommunistit taistelivat sodissa neuvostoliittolaisia vastaan muiden suomalaisten rinnalla mutta eivät tietysti mielellään. Loikkauksia tapahtui kuitenkin varsin vähän. Välirauhan aikana vasemmisto saattoi hetken aikaa toimia julkisestikin ja Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seura (SNS I) sai 40 000 jäsentä ennen lakkauttamistaan joulukuussa 1940. Jatkosodan alkaessa kommunistit olivat paremmin valmistautuneita ja aloittivatkin vastarintatoiminnan, mikä tarkoitti mm. siltojen räjäyttämisiä. Vastarintaa harrastaneet saatiin kuitenkin pääosin kiinni jo ennen vuoden 1941 päättymistä. Tämän jälkeen ei kommunistien vastarinnalla ollut juuri sotilaallista merkitystä.

SKP pystyi julkaisemaan laittomia lehtiä vuoteen 1943 asti ja jälleen keväästä 1944 alkaen joskin niiden levikki oli hyvin vähäinen. Joitain julkilausumia julkaistiin Suomen kansan vapauden liiton nimellä. Jossain vaiheessa SKP:n tärkeät miehet Aimo Rikka ja Yrjö Leino riitaantuivat keskenään Rikan puolustaessa sodan lopettamista vallankumouksellisin keinoin ja saaden Leinon tuomion lahkolaisuudesta.

[muokkaa] Joukkopuolueena 1944–1990

[muokkaa] Laillistaminen ja "vaaran vuodet"

SKP kielsi laajasti aiemmin käyttämänsä sirppi ja vasara -tunnuksen käytön sotien jälkeen välttääkseen liiallisia assosiaatioita Neuvostoliittoon.^[3]

Jatkosodan päätyttyä 1944 rauhanehtoihin kuului SKP:n laillistaminen. Aktiivisia kommunisteja oli tässä vaiheessa Suomessa noin 2 000. Julkiseksi tultuaan puolue sai ennätysvauhtia kymmeniätuhansia uusia jäseniä. Kasvua tosin vaikeutti aluksi äärimmäisen vaikeaksi tehty jäsenyysmenettely, joka käsitti mm. kuuden kuukauden koeajan, pakollisen omaelämäkerran kirjoittamisen ja vanhempia jäseniä takaajiksi. Jäseneksi pääsyä helpotettiin asteittain jo vuodesta 1945 alkaen. Kiistoja puolueessa syntyi Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneiden kokeneiden kommunistien ja välirauhan aikaisen SNS I:n aktiivien välille.

Vaaleja varten perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), jonka tarkoituksena oli olla laaja demokraattinen yhteistyöjärjestö. Käytännössä siitä kuitenkin muodostui vain sosialidemokraateista vasemmalle olleiden puolue, jossa SKP:lla oli aina hallitseva asema. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan 1945 SKDL sai 49 kansanedustajaa ja nousi heti lähes suurimmaksi puolueeksi. Puolue meni mukaan hallitukseen ja 26. maaliskuuta 1946 pääministeriksi nostettiin SKDL:n Mauno Pekkala, jonka hallitus kesti kaksi vuotta. Vaaleissa 1948 SKDL koki tappion eikä sitä tämän jälkeen päästetty hallituksiin ennen 1960-luvun puoliväliä.

Vuosista 1945–1948 on käytetty nimeä "vaaran vuodet" kuvaamaan sitä uhkaa, jonka jotkut näkivät kommunistien kasvaneessa vaikutusvallassa. Kommunistien pelättiin suunnittelevan vallankumousta, jolloin vaarassa olisi arvostelijoiden mielestä ollut [Suomen itsenäisyys. Maassa oli samaan aikaan myös Neuvostoliiton johtama Valvontakomissio, joka lisäsi SKP:n vaikutusmahdollisuuksia. Kommunisteja otettiin lisäksi esimerkiksi Valtiollisen poliisin (Valpo) palvelukseen. Epäilemättä kommunistit halusivatkin puhdistaa valtion laitokset "fasistisista sotapoliitikoista", jotka heitä olivat vuosikymmenet vainonneet. Jotkut saattoivat toivoa Neuvostoliitolta enemmän avustusta vallankumouksen teossa, mutta konkreettisia vallankumoussuunnitelmia SKP:lla ei ollut ja varsin nopeasti kommunistit sopeutuivat parlamentaariseen toimintaan. Vaaran vuosien katsotaan päättyneen 1948, jolloin SKDL jätettiin ulos hallituksesta. Myös Valvontakomissio poistui maasta ja "punainen" Valpo lakkautettiin.

[muokkaa] 1950-luku

Oppositioasemassa kommunisteista tuli jälleen valtiovallan kiinnostuksen kohde ja SKP vastasi tähän mm. tiukentamalla jäsenyysehtoja. Jäsenten tekemisiä ja moraalia alettiin muutaman vuoden tauon jälkeen taas seurata aktiivisesti eikä kurinpitotoimenpiteiltä vältytty. Raoul Palmgren erotettiin puolueesta titolaisena 1951. Kannatus pysyi korkeana 1950-luvulla, mutta puolue oli jonkinlaisessa pysähtyneessä vaiheessa ja eristäytyi muusta yhteiskunnasta. SKP:n päätöksenteosta vastasivat pienet piirit johdossa eikä puolueessa käyty periaatteellisia keskusteluja.

Nikita Hruštšov esitti tunnetun Stalin-kritiikkinsä NKP:n 20. edustajakokouksessa 1956 ja Neuvostoliitossa ryhdyttiin joihinkin uudistuksiin. Monien maiden kommunistipuolueissa reagoitiin tähän voimakkaasti, mutta Suomessa keskustelu jäi varsin vähäiseksi. Puoluejohto myönsi, että Neuvostoliitossa oli tehty virheitä ja, että Stalin-kulttia oli esiintynyt Suomessakin, mutta SKP:n sisäinen toiminta, tai sen demokraattisuus, ei ollut tästä ongelmasta kärsinyt. Asioita ei haluttu alkaa kaivella, vaikka kaikki eivät selvitykseen tyytyväisiä olleetkaan. Rauhanomaisen tien mahdollisuus siirryttäessä sosialismiin kirjattiin puolueen asiakirjoihin 1957^[4].

[muokkaa] Uudistuslinjan synty

Keskustelu kuitenkin alkoi ja 1960-luvun alussa tyytymättömyys puolueen kykenemättömyyteen uudistua tuli uudella tavalla julkisuuteen esimerkiksi Kansan Uutisissa käydyn puoluekeskustelun muodossa. Esiintyi vaatimuksia puolueen itsenäisemmästä suomalaisesta roolista ja oman menneisyyden kriittisestä tarkastelusta. Haluttiin päästä ulos eristäytyneestä asemasta, johon muut puolueet olivat laitavasemmiston ajaneet. Tarvittiin uudenlaista kansanrintamaa työväen tavoitteiden ajamiseksi. Keskustelu oli innostunutta ennen 14. edustajakokousta 1966 ja kokouksessa uudistajat saivat kovan väännön jälkeen vaihdettua puoluejohtoa mieleisekseen. Puheenjohtajaksi valittiin Rakennustyöläisten liiton Aarne Saarinen, jonka johdolla SKP alkoi rakentaa yhteistyöhaluisempaa linjaa. SKDL meni hallitukseen 1966 pysyen siellä viisi vuotta. 1960-luvun lopussa saatiin myös ammattiyhdistysliike eheytettyä SAK:n puitteissa kansandemokraattien ja sosialidemokraattien päästyä asiasta sopuun. Keskitetyn tulopolitiikan edellytykset luotiin. SKP (ja SKDL) osoitti epäilijöille kykenevänsä itsenäisiin päätöksiin tuomitsemalla 1968 Tšekkoslovakian miehityksen ainoana puolueena Suomessa.

[muokkaa] Oppositio muodostuu

Suunnanmuutos SKP:ssa ei sujunut ongelmitta, sillä heti 14. edustajakokouksen jälkeen muodostui puolueeseen oppositio, joka vastusti monia puoluejohdon linjauksia. Syrjäytetty puheenjohtaja Aimo Aaltonen näki "puolueen lippuun pesiytyneen luteita". Oppositio ei halunnut luopua marxismi-leninismin tai proletariaatin diktatuurin tapaisista käsitteistä. SKDL:n oman identiteetin luomiseen suhtauduttiin kielteisesti. Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen haluttiin säilyttää erittäin läheiset suhteet. Oppositio näki hallitus- ja tulopolitiikan epäonnistuneeksi, koska se edisti luokkasopua.

Tärkeä askel kommunistisen puolueen hajoamisesti kehityksessä oli suhtautuminen Tšekkoslovakian miehitykseen 1968. Oppositio antoi varauksettoman solidaarisuutensa "välttämättömille toimille" sosialismin pelastamiseksi. Puoluejohdon kannanotot tapahtuneeseen pyrittiin kumoamaan oppositiojärjestöjen päinvastaisilla tulkinnoilla kaikki muu neuvostovastaiseksi tuomiten. Ennen 15. edustajakokousta oppositio teki kaikkensa saadakseen kannattajansa liikkeelle edustajia valittaessa, jotta puolue saataisiin takaisin Neuvostoliitolle uskollisiin käsiin. Projekti kuitenkin epäonnistui opposition jäätyä vähemmistöksi. Tämän selvittyä se Markus Kainulaisen kädennostosta marssi ulos kokoussalista pitämään omaa neuvottelukokoustaan Koiton talolle. SKP:n tosiasiallinen hajoaminen kahtia näytti hyvin todennäköiseltä.

[muokkaa] Osapuolisopimuksen aika

Puolue kuitenkin pysyi muodollisen yhtenäisenä eikä vähiten neuvostoliittolaisten tovereiden painostuksen ansiosta. Molemmat osapuolet katsoivat yhtenäisen puolueen hyödyt suuremmiksi kuin hajoamisen ja äärilaidat pistettiin kuriin. Alkuvuodesta 1970 solmittiin ns. osapuolisopimus, jolla oppositiolle taattiin edustus SKP:n johtavissa elimissä. Taisto Sinisalosta tehtiin toinen varapuheenjohtaja, mikä vahvisti tämän asemaa opposition keulahahmona. Oppositio nimettiin taistolaisiksi sen saatua liittolaisikseen tuoreita voimia opiskelijaliikkeestä ja kulttuurialalta. Taistelu puolueessa ei sopimuksella laantunut vaan kiihtyi opposition jatkaessa enemmistön kiivasta arvostelua ja sääntöjen/päätösten omavaltaista tulkintaa. Keskinäinen nahistelu lamaannutti puolueen toiminnallisesti ja myös teoreettisesti opposition estäessä uudistushankkeet. Enemmistö joutui argumentoimaan perinteisellä marxilais-leniniläisellä retoriikalla kumotessaan taistolaisten syytöksiä. SKP:n meno 1975 Miettusen hätätilahallitukseen nosti hetken aikaa syrjässä olleen hallituskysymyksen uudelleen ajankohtaiseksi opposition suhtautuessa hankkeeseen kielteisesti. SKDL:n eduskuntaryhmä ei kyennyt yhtenäiseen toimintaan.

[muokkaa] Lopullinen kahtiajako

1980-luvulle tultaessa puolueessa alettiin yhä enemmän kyllästyä keskinäiseen riitelyyn. Enemmistön ja opposition omat sisäiset välienselvittelyt kärjistyivät. Osa enemmistöstä halusi päästä kiistassa ratkaisuun erottamalla koko opposition, mikä ei kuitenkaan miellyttänyt esimerkiksi puheenjohtaja Saarista. Jyrkkiä järjestöllisiä toimenpiteitä kannattaneet nimettiin taistolaisten toimesta kirveslinjaksi. Taistolaisuuden elinvoiman kuivuessa kokoon myös oppositio hajosi. Syntyi ns. kolmaslinjalaisuus, jonka kannattajat pyrkivät ylittämään vanhan osapuolijaon. Opposition dogmaattisimmat tuomitsivat kuitenkin kolmaslinjalaisuuden alusta asti vaaralliseksi revisionistiseksi virheeksi. Enemmistö oppositiosta näki nämä silti liittolaisikseen. Ylimääräisessä edustajakokouksessa 1982 kolmaslinjalaisten tukema Jouko Kajanoja valittiin puheenjohtajaksi kompromissiehdokkaana. Kahden vuoden pesti ei kuitenkaan yhdistänyt ja vitalisoinut puolue-elämää toivotulla tavalla ja Kajanojaan oltiin laajalti tyytymättömiä. Uuden yhteisen puoluelehden (Yhteistyö) perustamiskokeilu alkuvuodesta 1984 epäonnistui. Mies sai mennä 20. edustajakokouksessa 1984, jolloin pääsihteeri Arvo Aalto valittiin puheenjohtajaksi opposition, kolmaslinjalaisten ja NKP:n edustajien vastustaessa tätä jyrkästi.

Puheenjohtajaksi tultuaan Aalto teki selväksi, ettei vanhaan ole paluuta ja uusi sääntöjä kunnioittava aika SKP:ssa alkaisi. Oppositio tiesi mitä se tarkoitti ja yritti kaikin keinoin oikeuttaa oman tulkintansa säännöistä. Oppositiopiirit kutsuivat jälleen koolle sääntöjen mahdollistaman ylimääräisen edustajakokouksen 1985, mutta tätä Aalto käytti itse hyväkseen ja alkoi erottaa niskuroivia puolueosastoja. Opposition erillistoiminta alkoi uudella teholla aluksi SKP:n järjestöjen keskuskomiteana, joka vaihtui 1986 Suomen kommunistiseksi puolueeksi (yhtenäisyys) (SKPy). "Oikeaksi SKP:ksi" itsensä mieltäneitä järjestöjä johti Taisto Sinisalo. Myös SKDL hajosi, kun erotetut perustivat Demokraattisen vaihtoehdon uudeksi yhteistyöpuolueeksi keväällä 1986. Lopullisella hajoamisella oli traagiset seuraukset kommunistien vaalimenestykselle. Aallon SKP:n suhteet Neuvostoliittoon olivat hetken hyvin viileät.

[muokkaa] Konkurssi ja lakkautus

Oltuaan hetken paitsiossa "kansainvälisen kommunistisen liikkeen" suhteen tilanne muuttui yllättäen Mihail Gorbatšovin noustua NKP:n johtoon. Yhteyksiä pidettiin SKP:n molempiin osapuoliin. Virallinen SKP kieltäytyi tosin kaikesta yhteistyöstä SKPy:n kanssa. SKP uudisti sääntönsä ja ohjelmansa 21. edustajakokouksessa - viimein jäi pois mm. termi marxismi-leninismi. Vaikeuksia puolue ei kuitenkaan kyennyt voittamaan. Median kestosuosikkina riitojensa takia ollut SKP joutui uudelleen pyörityksen kohteeksi taloussekoilujensa johdosta. Puolueen taloudenhoitaja oli puheenjohtajan luottamuksella sijoittanut mm. ravihevosiin onnistuen aiheuttamaan 35 miljoonan tappiot ja SKP:n konkurssin. Puolueen taloudellinen tila oli huonontunut jo aiemmin osan NKP:n "lehdistötuesta" siirryttyä SKPy:lle ja toisaalta eduskuntaryhmän kutistumisen johdosta. Katastrofin seurauksena menetettiin paljon arvokasta työväenliikkeen omaisuutta ja puheenjohtaja Aalto teki tarvittavat johtopäätökset. Jarmo Wahlström valittiin uudeksi puheenjohtajaksi 1988.

Puolueen vaikeuksien kulminoituessa 1980-luvun lopussa alkoi ajatus SKP:n ja SKDL:n yhdistämisestä elää uudelleen. Päällekkäisyyksistä haluttiin eroon ja Itä-Euroopan mullistukset vihjasivat aloittamisen uudelta pohjalta olevan kokeilemisen arvoinen suunta. 1990 SKP, SKDL ja SNDL yhdistyivät Vasemmistoliitoksi, johon mukaan tuli myös entinen oppositio, monien edelleen epäillen näiden tarkoitusperien vilpittömyyttä.

[muokkaa] Tutkimus

• Ilkka Hakalehto: SKP ja sen vaikutus poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen 1919-1928 (WSOY 1966)
• Joni Krekola: Stalisnismin lyhyt kurssi. Suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926-1938 (SKS 2006)
• Matti Lackman: Taistelu talonpojasta Suomen kommunistisen puolueen suhde talonpoikaiskysymykseen ja talonpoikaisliikkeisiin 1918-1939 (Pohjoinen 1985)
• Matti Lackman: Kommunistien salainen toiminta Tornionlaaksossa 1918-1939 (Pohjoinen 1991)
• Natalia Lebedeva, Kimmo Rentola & Tauno Saarela (toim.): "Kallis toveri Stalin" Komintern ja Suomi (Edita 2002)
• Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964-1970 (Edita 1999)
• Jukka Paastela: The Finnish Communist Party in the Finnish Political System 1963-1982 (TaY 1991)
• Jukka Paastela: Finnish communism under Soviet totalitarianism oppositions within the Finnish Communist Party in Soviet Russia 1918-1935 (Kikimora 2003)
• Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945 (WSOY 1994)
• Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958 (Otava 1997)
• Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen (Otava 2005)
• Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923 (KSL 1996)
• Anthony F. Upton: Kommunismi Suomessa (Kirjayhtymä 1970)

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Saarela 1996, s. 500. (vuodet 1918–1923); Hakalehto 1966, s. 23. (edustajakokous 1925)
2. ↑ Tauno Saarela & Kimmo Rentola: Introduction. Teoksessa Communism. National & international (SHS 1998), s. 10.
3. ↑ Paastela 1991, s. 35.
4. ↑ Suomen Kommunistisen Puolueen ohjelma (Hyväksytty XI edustajakokouksessa 2.6.1957) linkki (Pohtiva)
5. ↑ SKP 16 edustajakokous (SKP 1972), s. 57 (vuodet 1970–1972); SKP 17. edustajakokous Helsinki 16.–17.5.1975 (Yhteistyö 1975) s. 50–51 (vuodet 1972–1975); SKP 60 vuotta. 18. edustajakokous 1.–3.6.1978 (Satakunnan yhteistyövoima 1978), s. 57 (vuodet 1975–1978) ; SKP:n 18. edustajakokous, s. 143 (edustajakokous 1978)