Auto

Wikipedia

Toyota Corolla on Suomen myydyin automalli.

Auto on pyörillä liikkuva useimmiten henkilöiden kuljetukseen tarkoitettu itsenäisesti liikkuva laite. Nimi auto on lyhennys sanasta automobiili, joka koostuu kreikkalaisesta etuliitteestä άυτο-, áuto-, itse- ja latinan sanasta mobilis, liikkuva.

Suomen lain mukaan auto on henkilöiden tai tavaran kuljetukseen taikka määrättyyn erikoistehtävään valmistettu moottorikäyttöinen ajoneuvo, jossa on vähintään neljä pyörää tai telat ja jonka suurin rakenteellinen nopeus on suurempi kuin 25 kilometriä tunnissa. Määritelmän ulkopuolelle jätetään yleisesti myös kevyet nelipyörät eli mopoautot, traktorit, moottorityökoneet sekä mönkijät.

[muokkaa] Historia

Cugnot'n höyryauto (1769)

Cugnot'n höyryauto. Vuoden 1771 malli.

Jo 1400-luvulla suunniteltiin itseliikkuvia ajoneuvoja, ja muun muassa Leonardo da Vinci pohti jousivoiman käyttöä kulkuneuvoissa. Myöhemmin Isaac Newton kehitti ajatuksen höyrypurkauksen voimalla liikkuvasta autosta. Ensimmäiset 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa syntyneet autot toimivatkin höyrykoneella, ja varhaisimmaksi autoksi sanotaan usein Nicolas Josef Cugnot'n kolmipyöräinen höyryauto vuodelta 1769. Se oli neljän kilometrin tuntinopeudella liikkuva armeijan käyttöön tarkoitettu kolmipyöräinen työkone, jonka tehtäviin kuului etenkin raskaiden tykkien vetäminen. Cugnot'n höyryautossa oli etupyörän edessä valtava boileri, jonka sisällä oleva vesi saatiin höyrystymään kuumentamalla. Höyry lisäsi painetta ja työnsi toisesta päästään eturenkaaseen kiinnitettyä mäntää ulospäin, jolloin auto nytkähti liikkeelle. Cugnot'n höyrykone oli yksitoiminen, eli höyrykone teki työtä vain yhteen suuntaan, mutta auton oma liike-energia työnsi männän takaisin. Ensimmäinen auto täytyi pysäyttää muutaman kerran tunnissa, jotta boileri saisi kerätyksi taas tarpeeksi höyrynpainetta. Seuraavana vuonna Cugnot teki toisen autonsa, joka pystyi kuljettamaan jo neljä matkustajaa. Valitettavasti hän sai kyseenalaisen kunnian kokea myös ensimmäinen moottoriajoneuvo-onnettomuus, minkä seurauksena Cugnot menetti rahoituksen keksintöihinsä.

Léon Serpolletin kolmipyöräinen höyryauto (1888)

Serpolletin höyryauton moottori (1888)

Linjaliikenteeseen höyryautot pääsivät vasta 1832, kun Goldsworthy Guerneyn valmistamat autot alkoivat liikennöidä Gloucesterin ja Cheltenhamin välillä Isossa-Britanniassa. Rautatieliikenteen vaikuttajat vastustivat ymmärrettävästi autojen yleistymistä ja onnistuivatkin vaikeuttamaan autoliikennettä huomattavasti esimerkiksi yli kymmenen kertaa suuremmilla siltamaksuilla hevosvaunuihin verrattuna ja erityisellä punaisen lipun lailla, jonka mukaan autojen edessä tuli aina liikkua jalankulkija heiluttamassa punaista lippua vaaran merkiksi. Tämä vasta yli 30 vuotta myöhemmin kumottu laki tietenkin laski autojen nopeuksia huomattavasti ja hidasti autotekniikan kehittymistä Englannissa. Linja-autojen esi-isät olivat suosittuja ympäri maailmaa, mutta höyrykonetta käytettiin myös kevyemmissä yksityisautoissa, joiden nopeus oli keskimäärin noin 20 km/h. Etenkin Bolléen perhe kasasi vuosina 1873-1883 hyvinkin edistyksellisiä höyryautoja, joista tunnetuin on yhä kunnossa oleva La Mancelle (1878). Siinä oli ketjuveto, ohjauspyörä pystysuoran akselin päässä, lisäksi moottori oli sijoitettu eteen, vaikka suuri boileri oli viisaasti matkustamon takana.

Höyryautojen heikkoihin ominaisuuksiin kuului valtava painekattila, suuri määrä polttoainetta ja etenkin alkuvaiheessa ajoneuvon raskaus. Vaihtoehtoja höyryvoimalle kehiteltiin paljon, ja sähkö olikin ensimmäinen ratkaisu. Sähkön heikko puoli oli sata vuotta sitten sama kuin se on nykyäänkin: akkujen suuri paino ja auton lyhyt käyttösäde. Toinen vaihtoehto oli kaasun polttaminen ja siitä syntyvän energian muuttaminen mekaaniseksi liike-energiaksi. Ensimmäisen kaasulla toimivan auton kehitteli Isaac de Rivas vuonna 1804. Kaasukäyttöisen auton suurin ongelma oli kaasun varastoiminen.

Benzin ensimmäinen polttomoottoriauto (1885)[21]

Vasta vuonna 1885 valmistettiin ensimmäinen nykyaikaisen polttomoottorin avulla liikkuva auto, ja sen teki Karl F. Benz, kuuluisan Mercedes-Benz-konsernin perustaja. Lähes yhtä aikaa toinen saksalainen, Gottlieb Daimler, kehitteli oman versionsa polttomoottoriautosta, mutta kunnia ensimmäisestä nykyaikaisen auton esi-isästä annetaan Benzille. Daimlerin kanssa yhteistyössä toimi saksalainen Nicolaus Otto, jonka ottomoottorina tunnettu polttomoottorityyppi on nykyäänkin useimmissa henkilöautoissa käytössä, mutta Daimler kehitteli omalla tahollaan yli kolme kertaa nopeammin pyörivän moottorinsa. Hieman Benzin ja Daimlerin autojen valmistumisen jälkeen autoteollisuus alkoi ottaa huikeita askelia eteenpäin, ja etenkin ranskalaiset tulivat tunnetuksi autojen kehittymisestään, muun muassa kitkakytkin, ketjuveto ja tasauspyörästöllä varustettu vaihteisto kehitettiin näihin aikoihin. Myöhemmin ketjuveto tosin vaihtui jäykkään kardaanivetoon ja tasauspyörästö siirrettiin vaihteistosta taka-akselin keskivaiheille. 1890-luvulla myös toisenlainen moottorityyppi julkistettiin, nimittäin Rudolf Dieselin dieselmoottori, jossa käytettiin vaikeammin palavaa dieselöljyä bensiinin sijasta, eikä polttonestettä suihkutettu seoksena ilman kanssa, vaan molemmat suihkutettiin erikseen.

Polttomoottorit voidaan kehittää käymään lähes kaikilla aineilla, jotka ovat nestemäisiä ja palavia. Bensiinimoottori voi käydä bensiinin lisäksi etanolilla ja muunnettuna maakaasulla tai biokaasulla. Dieselmoottorissa voidaan käyttää kasviöljyjä, kuten rypsiä, rapsia ja sinappiöljyä.

[muokkaa] Rakenne

Rakenteellisesti auto voidaan jakaa seuraaviin osakokonaisuuksiin:

alusta, kori tai runko (henkilöautoissa on itsekantava kori (monokokki), jolloin alusta, runko ja kori on yhdistetty)
jousitus
ohjausjärjestelmä
- Ohjauspyörä
moottori
- dieselmoottori
- ottomoottori
voimansiirto
pyörät ja jarrut
- renkaat
- jarrujärjestelmä
  - ABS (Anti-lock braking system)
sisustus, mittaristo ja lisälaitteet

[muokkaa] Autojen lisälaitteet

Autoissa on nykyään monia lisälaitteita joiden tarkoituksena on parantaa autojen ajo- ja käyttömukavuutta sekä turvallisuutta. Yleisimpiä lisälaitteita ovat autoradio ja ilmastointi.

[muokkaa] Auto Suomessa

	Tätä artikkelia tai artikkelin osaa on pyydetty parannettavaksi.
	Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Benz Velo Comfortable

Mercedes Simplex vuosimallia 1902.

Suomen ensimmäisiä autoilijoita olivat ilmeisesti 1800 –luvun loppuvuosina silloisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa omilla automobiileillaan vierailleet varakkaat venäläiset. Myös ruotsalainen Nobel –yhtiö kuljetti tuotteitaan autoilla sekä Suomeen, että Suomen kautta Venäjälle^[1].

Ensimmäisestä Suomeen tuodusta autosta tai sen tuontivuodesta ei ole varmaa tietoa; ensimmäinen automainos kuitenkin julkaistiin sanomalehdessä jo vuonna 1899^[2] kun helsinkiläinen Suomen valokuvaus-, Kauppa- & Tehdas-Osakeyhtiö mainosti Patria- ja Phoebus-merkkisiä lähinnä moottoripyöriksi luokiteltavia ajoneuvoja, jotka kuitenkin oli lisävarusteilla muutettu nelipyöräisiksi^[3].

Suomen ensimmäisenä autona on pitkään pidetty kamariherra Hjalmar Linderin Mercedes Simplex –autoa, mutta nyttemmin ensimmäisenä pidetään Turussa tullattua liikemies Victor Forseliuksen Benz Velo Comfortablea, joka saapui maahan Lyypekistä Per Brahe –höyrylaivalla 2. toukokuuta vuonna 1900^[4]. Tampereella ensimmäinen auto on liikkunut vuoden 1902 keväällä^[5]. Suomen ensimmäinen kuorma-auto on mahdollisesti ollut käytössä jo vuonna 1903 Turussa, vaikka pitkään ensimmäisenä on pidetty vuonna 1906 Tervakosken paperitehtaalle hankittua autoa^[6].

Suomen ensimmäinen varsinainen autokauppias oli helsinkiläinen Sergei Nikolajeff jr, joka avasi myös autokorjaamon sisältäneen liikkeensä vuonna 1905^[7]. Samana vuonna J. Aaltonen perusti maan ensimmäisen itsenäisen autokorjaamon Turkuun^[8].

Suomen ensimmäinen linja-auto oli Turkuun 9. joulukuuta 1905 laivarahtina tuotu Scheibler, jolla aiottiin liikennöidä Uudenkaupungin ja Turun välillä. Ensimmäiselle matkalleen omnibussi lähti jo 11. joulukuuta Turun tuomiokirkkotorilta ilman matkustajia. Auton moottori kuitenkin rikkoutui Laitilan Kodjalan kylässä ja auto vedettiin neljän hevosen voimin Uuteenkaupunkiin seuraavana päivänä.

Koska kaupunkien välinen liikenne ei silloisilla teillä onnistunut, linja-autolle etsittiin uusi tehtävä. Toukokuun 6. päivänä 1906 Turkuun kolmen matkustajan kanssa ajetun auton kuljettaja Johan Lambert Stenroos jätti 16. toukokuuta maistraatille ilmoituksen Turun kaupungin sisäistä liikennettä harjoittavasta autolinjasta. Matkustajia ei kuitenkaan ollut riittävästi toiminnan saamiseksi taloudellisesti kannattavaksi ja seuraavana syksynä linja-auto myytiin Pietariin^[9]^[10].

Vuonna 1906 helsinkiläinen ajuri Gustaf Wilhelm Orraeus sai luvan harjoittaa vuokra-autoliikennettä^[11]; samana vuonna vuokra-autolupa annettiin myös oululaiselle työmiehelle William Nybergille, jonka Ford oli myös Oulun ensimmäinen auto^[12]. Vuokra-autojen määrä lisääntyi nopeasti ja vuonna 1910 mm. Helsingissä oli jo 64 vuokra-autoa^[13].

Automobiililiikenteen järjestyssääntö vahvistettiin Helsingissä 22. heinäkuuta 1907 ja sen myötä auton ohjaamiseen piti hakea ajolupa katsastusmieheltä. Vastaavia järjestyssääntöjä alettiin laatia myös muissa kaupungeissa; Lahdessa vuonna 1908, Turussa vuonna 1910, Viipuriin säädettiin väliaikaiset määräykset vuonna 1911 ja 1912 tulivat voimaan pysyvät määräykset, myös Jyväskylä sai samana vuonna omat järjestyssääntönsä^[14].

Helsingin, ja samalla koko maan ensimmäisen automobiilin ajoluvan sai filosofian maisteri Yrjö Weilin 21. elokuuta 1907^[15]. Samana vuonna Weilin tilasi Akseli Gallen-Kallelalta Bil-Bol -nimellä tunnetun mainosjulisteen Bilaktiebolaget -autoliikkeelleen Tukholman automobiilinäyttelyä varten^[16]^[17]; julisteen punaisen avoauton mallina on ilmeisesti ollut juuri Weilinin oma auto.

Varhaista autoilua hankaloitti se, että bensiini oli pitkään ostettava apteekista; esimerkiksi Loviisan apteekki on vuonna 1910 mainostanut itseään kaupungin ensimmäisenä bensiiniasemana^[18].

Suomessa oli 1910-luvun puolivälissä noin tuhat yksityisautoa, niistä kolmasosa Helsingissä^[19]. Vuoden 1922 tilaston mukaan maan ajoneuvokanta oli 1 131 henkilöautoa ja 623 pakettiautoa^[20].

Suomessa yritettiin jopa autonvalmistustakin 1900-luvun alkuvuosina.

Autokanta oli 1930-luvun loppuun saakka amerikkalaisvoittoista, myydyimpinä autoina oli pitkään T-ford, nelosletukat (Chevrolet), sekä Plymouthit ja Dodget. Sotien aikaan armeija otti käyttöönsä suuren osan autokannasta, ja erityisesti vuosimallien 1936-1940 autot. Kyseiset vuosimallit ajettiin todella loppuun jouduttuaan vähän käytettyinä rintamalle, sen jälkeen ne päätyivät taksiajoon ja lopuksi nuorisoautoiksi. Vielä vuonna 1960 oli taksiajossa 1930-luvun amerikkalaisia autoja, useimmilla ajettiin lähes miljoona kilometriä.

Autojen määrä Suomessa oli ennen 1960-lukua alhainen ja keskittyi pääasiassa etelä-Suomeen. Maaseudulla autoja oli keskimäärin yksi kappale/kylä. Autojen suosio alkoi kasvaa 1950-luvulla. Autovero oli alun perin valtion keino hillitä valuutan valumista maasta pois. Ensimmäinen autovero tuli 1958. Henkilöautojen maahantuonti oli säännösteltyä ja tuontiluvan varaista vuoteen 1962 asti, kunnes maahantuonti vapautui. Samana vuonna ilmestyivät ensimmäiset veronkiertokokeilut, niin sanotut piilofarmarit jotka myytiin ilman takapenkkiä, mutta joihin ostaja sai asentaa itse takapenkin. Vastaavaa veronkiertoa tapahtui aina 2000-luvulle saakka. Suomen myydyin auto oli Volkswagen Kupla lähes koko 60-luvun.

Autot nähtiin edistyksellisimpänä kulkumuotona 1960- ja 1970-luvulla ja Suomessakin toteutettiin silloin hyväksi katsottua autoistumisen ihannetta. Siihen aikaan maahamme rakennettiin suuri määrä uusia teitä ja henkilöautojen määrä alkoi lisääntyä. Tämä kehitys katkesi 1970-luvun öljykriisiin, jolloin joukkoliikenteen alasajo pysähtyi ja sitä alettiin suosia poliittisessa päätöksenteossa. Suomen myydyin auto oli 70-luvulta 80-luvulle Neuvostoliittolainen Lada. Turvavyöt tulivat pakollisiksi etupenkillä 1973, kun ne aiemmin olivat olleet kielletyt. Takapenkille turvavyöt tulivat pakollisiksi 1978 lähtien. Lisäjarruvalot olivat kielletyt vuoteen 1985 asti, kunnes valtiojohtoinen Talmu ryhtyi niitä valmistamaan. Pian niistä tulikin pakolliset. Katalysaattorit tulivat pakollisiksi uusiin autoihin vasta 90-luvulla.

1990-luvulta lähtien autoistumiskehitys on taas päässyt vauhtiin. Tämä on näkynyt kaukana keskustoista sijaitsevien automarkettien rakentamisena, joukkoliikenteen matkustajakatona, kasvavana riippuvuutena autosta ja liikenneruuhkina. Autoistuminen on nähty viime aikoina välttämättömänä yhteiskunnan kehitystä tukevana seikkana. Asennemuutos on kuitenkin meneillään ja on mahdoton sanoa mikä auton asema on pitkien välimatkojen Suomessa jatkossa. Varmaa on, että maaseudulla ja pikkukaupungeissa oma auto on välttämättömyys julkisen liikenteen puuttuessa.

[muokkaa] Polttomoottori ja ympäristövaikutukset

Suurin osa nykyisestä tieliikenteestä tapahtuu polttomoottoriautoilla, jotka saavat energiansa öljystä. Kun öljyä polttamalla tuotetaan energiaa, syntyy suurin osa aiheutuvista hiilidioksidipäästöistä varsinaisessa kulutustapahtumassa. Osuuden on arvioitu olevan suuruusluokkaa 80 % päästöistä. Loput 20 % päästöistä syntyy öljyn tuotannossa, kuljetuksessa jalostuksessa ja jakelussa. (Spadaro, 2000) Polttomoottorin terminen hyötysuhde on optimikierrosluvulla ja väännöllä noin 24 %, mutta tavallisessa käytössä hyötysuhde "tankista pyörään" on noin 10–20 %.

[muokkaa] Tilastotietoa

Maailmassa arvioitiin vuonna 2005 olleen 551 000 000 autoa.^[22] Suomessa taas oli vuonna 2000:

Henkilöautoja noin 2,12 miljoonaa
Pakettiautoja noin 235 000
Kuorma-autoja noin 64 000
Linja-autoja noin 9 700

Lisäksi oli moottoripyöriä noin 88 000.

Henkilöautojen jakaumasta Tanskassa vuonna 2005 voi päätellä myös jotain Suomen tilanteesta. Suluissa tyypillisiä autotyypin edustajia.

Pikkuautot 34,1 % (Peugeot 206, Kia Picanto, Suzuki Alto, Skoda Fabia, Toyota Aygo, Mazda 2)
Pienehköt perheautot 27,5 % (Peugeot 307, Skoda Octavia, Mazda 3, Ford Focus, Toyota Corolla, Volkswagen Golf)
Keskikokoiset perheautot 19 % (Citroën C5, Ford, Mondeo, Mazda 6, Audi A4)
Suuret perheautot 3,2 % (Audi A6, BMW 500-sarja, Volvo S/V70, Volvo S60)
Edustustason autot 0,2 % (Jaguar XJ, Mercedes-Benz S-sarja)
Urheiluautot 0,3 % (Mercedes SLK, Porsche 911, Ferrari 360 Modena/Spider, Mazda RX-8)
Tila-autot 12,4 % (Citroen Xsara Picasso, Opel Zafira, Hyundai Matrix, Chrysler Voyager/Grand Voyager, Mazda 5)
Muut 3,4 % (Suzuki Grand Vitara, VW Transporter, Fiat Ducato, Mazda Europe)

[muokkaa] Ennätyksiä

Pienin moottori: Citroen 2CV (1948.. 1990) ja Suzuki Fronte 1967 0,36L (375cc)
Lyhin: Peel P50 (1962) - 1340 mm (kolmipyöräinen)
Pisin: Cadillac Fleetwood Seventy-Five (1975) - 6,426 mm
Tehokkain: Bugatti Veyron 16.4 (2006) - 763 kW (1001 hp)^[21]
Suurin huippunopeus: Bugatti Veyron 16.4 (2006) - 407.5 km/h (253.2 mph)^[22]
Myydyin: Volkswagen Kupla - 21 miljoonaa (Toyota Corolla on myydyin samalla mallinimellä 32 miljoonaa autoa)
Vähiten myyty maailmassa (lukuun ottamatta erikoismalleja): Lamborghini LM002 - 301 autoa kuudessa vuodessa

[muokkaa] Lähteet

^ Worldwatch-instituutin Vital Signs 2005

↑ [1] luettu 6.2.2007
↑ [2] luettu 6.2.2007
↑ [3] luettu 7.2.2007
↑ [4] luettu 6.2.2007
↑ [5] luettu 7.2.2007
↑ [6] luettu 9.2.2007
↑ [7] luettu 6.2.2007
↑ [8] luettu 6.2.2007
↑ [9] luettu 9.2.2007
↑ [10] luettu 9.2.2007
↑ [11] luettu 6.2.2007
↑ [12] luettu 6.2.2007
↑ [13] luettu 9.2.2007
↑ [14] luettu 7.2.2007
↑ [15] luettu 7.2.2007
↑ [16] luettu 7.2.2007
↑ [17] luettu 7.2.2007
↑ [18] luettu 9.2.2007
↑ [19] luettu 9.2.2007
↑ [20] luettu 9.2.2007
↑ Adams, Eric (2006), "Auto Tech - Grand Award Winner", Popular Science, vol. 269, no. 6, p. 71
↑ Adams, Eric (2006), "Auto Tech - Grand Award Winner", Popular Science, vol. 269, no. 6, p. 71