Afrikan talous

Wikipedia

Afrikan talous
Väkiluku	887 miljoonaa (14 %)
BKT (ostovoima)	$1,635 biljoonaa
BKT (varallisuus)	$558 miljardia
BKT henkeä kohden (ostovoima)	$1 968
BKT henkeä kohden (varallisuus)	$671
BKT:n vuosittain kasvu henkeä kohden	0,74 % (1990 - 2002)
Rikkaimman 10 % ansiot	44,7 %
Miljonäärejä	0,1 miljoonaa (0.01 %)
Ihmiset jotka elävät alle dollarilla päivässä	36,2 %
Velka (% BKT:stä)	60,7 % (1998)
Velan lyhennykset (% BKT:stä)	4,2 %
Saatu kehitysapu (% BKT:stä)	3,2 % (2001)
Naisten keskimääräinen tulotaso	51,8 % miesten tuloista

Afrikan talous koskee arviolta 887 miljoonaa ihmistä jotka elävät 54 maassa (heinäkuu 2005). Afrikka on maailman asutetuista mantereista selvästi köyhin ja nykyään keskimääräisesti köyhempi kuin 25 vuotta sitten.

YK:n 175 maata käsittävässä ihmisoikeusraportissa vuodelta 2003 sijoilla 151 (Gambia) - 175 (Sierra Leone) olevat valtiot olivat kaikki afrikkalaisia.

Afrikan heikon taloudellisen tilanteen merkittävimpiä syitä ovat olleet epävakaa siirtyminen pois kolonialismista, kylmä sota, poliittisen korruption kasvu ja despotismi. Afrikan talouskehitys on polkenut paikallaan verrattuna Kiinan, Intian ja Etelä-Amerikan nopeaan talouskasvuun, joka on nostanut miljoonia ihmisiä köyhyysrajan yläpuolelle. Afrikan talous on jopa taantunut ulkomaankaupalla, investoinneilla ja BKT:lla mitattuna. Köyhyydellä on kauaskantoisia vaikutuksia, kuten alhainen elinikä, väkivalta ja epävakaus. Vuosikymmenten aikana Afrikan taloutta on yritetty useasti kohentaa, mutta huonolla menestyksellä. Suurin osa maanosasta on yhä erittäin köyhää.

Sisällysluettelo 1 Alueellinen vaihtelu 1.1 Talous maittain 2 Historia 3 Talouden sektorit 3.1 Maatalous 3.2 Kaivostoiminta 3.3 Teollisuus 3.4 Pankkitoiminta ja investoinnit 4 Talouteen vaikuttavat tekijät 4.1 Maantiede 4.2 Sairaudet 4.3 Siirtomaavalta 4.4 Rajat 4.5 Kielet 4.6 Hallinto 4.7 Sodat 4.8 Ulkomaankauppa 5 Laajalle levinneen köyhyyden vaikutuksia 6 Talouskasvun edistäminen 6.1 Sosialismi 6.2 Liberalismi 6.3 Kehitysapu 6.4 Velkajärjestelyt 7 Katso myös 8 Viittaukset 9 Lähteet

[muokkaa] Alueellinen vaihtelu

Yksikään Afrikan valtio ei ole tarpeeksi varakas, jotta se voitaisiin lukea teollisuusmaaksi OECD:n listalla. Maanosan maiden välillä on kuitenkin huomattavia varallisuuseroja. Afrikan vauraimmat alueet sijaitsevat pohjoisessa sekä etelässä. Pohjois-Afrikka on jo pitkään ollut läheisesti yhteydessä Euroopan ja Lähi-idän talousalueisiin. Etelä-Afrikka on mantereen selvästi rikkain valtio sekä että kokonais- että väkilukuun suhteutetulla bruttokansantuotteella mitattuna. Myös Etelä-Afrikan naapurivaltiot ovat hyötyneet sen rikkaudesta. Verrattain pienet öljyllä rikastuneet valtiot kuten Gabon ja Päiväntasaajan Guinea eivät mahdu kymmenen rikkaimman Afrikan maan joukkoon.

Länsi-Afrikka, jolla on pitkä kaupankäynnin historia ja joka oli korkeasti kehittynyt ennen siirtomaa-aikaa, on keskimäärin muuta maaosaa varakkaampaa ja vakaampaa. Saarivaltiot, kuten Seychellit, Kap Verde ja Mauritius ovat hiukan manner-Afrikan valtioita rikkaampia, mutta epävakaa Komorit on pysynyt köyhänä.

Köyhimpiä ovat valtiot, jotka ovat sisällissodassa tai vasta toipumassa sellaisesta, esimerkiksi Kongon demokraattinen tasavalta, Sierra Leone, Burundi ja Somalia. Aikaisemmin köyhin alue on ollut Afrikan sarvi, joka on kuitenkin historiallisesti ollut yksi Saharan eteläpuolisen Afrikan rikkaimmista alueista. Myös nykyään erittäin köyhällä Etiopialla on pitkä ja menestyksekäs historia. Aluetta ovat rasittaneet useita vuosikymmeniä köyhyys ja siihen liittyvät nälänhädät ja sodat.

Afrikassa on valtioiden sisällä huomattavia eroja varallisuudessa. Taloudellinen epätasa-arvo on useissa Afrikan maissa hyvin suuri, ja yläluokalla on huomattavasti suuremmat tulot kuin suurimmalla osalla väestöstä.

[muokkaa] Talous maittain

Algeria Angola Benin Botswana Burkina Faso Burundi Djibouti Etelä-Afrikka Egypti Eritrea Etiopia

Gabon Gambia Ghana Guinea Guinea-Bissau Kamerun Kap Verde Keski-Afrikan tasavalta Komorit Kongon demokraattinen tasavalta Kongon tasavalta

Kenia Lesotho Liberia Libya Länsi-Sahara Madagaskar Malawi Mali Mauritania Mauritius Marokko

Mosambik Norsunluurannikko Namibia Niger Nigeria Päiväntasaajan Guinea Ruanda Sambia São Tomé ja Príncipe Senegal Seychellit

Sierra Leone Somalia Sudan Swazimaa Tansania Togo Tunisia Tšad Uganda Zimbabwe

[muokkaa] Historia

Ennen Rooman valtakuntaa muinainen Egypti oli yksi maapallon menestyksekkäimmistä ja edistyneimmistä sivilisaatioista. Aleksanteri Suuren vuonna 334 eaa. löytämä Aleksandria oli vuosisatojen ajan eräs tärkeimmistä Välimeren kaupan keskuksista. Egypti säilyi yhtenä edistyneimmistä Euroopan ulkopuolisista maista aina 1800-luvulle asti.

Saharan eteläpuolisen Afrikan olot olivat hyvin erilaiset. Tiheän metsän ja valtavien aavikoiden vuoksi mantereen sisäinen kaupankäynti oli vaikeaa. Vauraus ulottui ainoastaan Nubiaan, Etiopiaan, Maliin ja Ghanaan, joista kulki kauppareittejä Välimeren maihin sekä Lähi-itään.

Uusi teknologia ja sivilisaatioiden kehitys tekivät kaupankäynnistä helpompaa ympäri maailmaa. Ensimmäisellä vuosituhannella ajanlaskun alun jälkeen Aksumin kuningaskunnalla oli tuottoisa kauppavaltakunta Afrikan itärannikolla (nykyisten Etiopian ja Eritrean alueella). Aksumilla oli suuri laivasto, ja se kävi kauppaa kaukaisten maiden, jopa Bysantin valtakunnan ja Intian kanssa. Pohjois-Afrikan arabivalloittajien opetettua kamelien käytön 900-luvulla kaupankäynti Saharan ylitse käynnistyi ensimmäistä kertaa. Kullan ja suolan myynnistä saadut voitot johtivat useiden mahtavien ja rikkaiden valtakuntien syntyyn Sahelin länsiosissa; näitä olivat mm. Ghanan, Kanem-Bornun ja Malin kuningaskunnat. Arabien myötävaikutuksella myös perustettiin merellinen kauppareitti Afrikan itärannikolle, ja alue vaurastui, kun itärannikolta vietiin norsunluuta sekä orjia Intian valtameren yli.

Etelämpänä suuret valtakunnat olivat harvinaisia, poikkeuksena Zimbabwen valtakunta. Afrikan suurten järvien alueen valtioissa kuten Ruandassa, Burundissa ja Bugandassa hallinto keskittyi voimakkaasti korkean väkiluvun ja maatalouden ylenmääräisen tuoton seurauksena.

1400-luvulla portugalilaiset kauppiaat alkoivat käydä kauppaa suoraan Guinean alueen kanssa sen sijaan, että olisivat käyttäneet Saharan kauppareittiä. Portugalilaisia seurasi vuosikymmenien aikana muitakin eurooppalaisia kauppiaita, mikä johti alueen vaurauden räjähdysmäiseen kasvuun ja menestyvien valtioiden kuten Beninin kuningaskunnan, Dahomeyn ja Ašantin syntyyn. Alueelle olivat tyypillisiä löyhät liitto- ja kaupunkivaltiot kuten jorubojen ja hausojen valtiot. Vauraus perustui orjakauppaan, mutta siitä saadut tulot ehtyivät, kun orjakauppa kiellettiin ja eurooppalaiset perustivat mantereelle siirtokuntiaan.

Ensimmäisten vuosikymmenten ajan eurooppalaisten tulon jälkeen alueella vallitsi laissez-faire -periaate. Eurooppalaisten yritysten toivottiin menestyvän, kun niille taattaisiin turvattu toimintaympäristö. Näin tapahtui kuitenkin vain muutamilla alueilla, joilla oli huomattavan rikkaat luonnonvarat. Siirtokuntien talous kasvoi tuskin lainkaan 1890-luvun ja 1920-luvun välisenä aikana. Siirtokunnat joutuivat hankkimaan rahansa itse, koska ne saivat Euroopasta vain vähän, jos lainkaan, rahallista tukea. 1930-luvulla syntyneen keynesiläisen taloustieteen myötä siirtokuntien hallinto alkoi merkittävästi tukea siirtokuntien kehitystä. Suuri lama ja toinen maailmansota hillitsivät kuitenkin uusia projekteja, ja siirtokuntien kehitys pääsi kunnolla vauhtiin vasta sodanjälkeisinä vuosina.

1950-luvulla talouskasvu ja kansainvälinen kauppa kasvoivat suuressa osassa Afrikkaa moninkertaisiksi sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna. Raaka-aineiden valtava kysyntä, Aasian ja Euroopan jälleenrakennus sekä Pohjois-Amerikan vahva talouskasvu nostivat raaka-aineiden hinnat korkealle. Kolonialismin ajan loppuessa 1960-luvulla odotettiin, että Afrikka pystyisi menestymään omavaraisesti. Kasvu pysyi kuitenkin vain hetkittäisenä, kun juuri itsenäistyneiden valtioiden täytyi lainata suuria rahamääriä ulkomailta.

1970-luvulla Afrikan taloutta haittasivat maailmantalouden taantuminen, nousevat öljyn hinnat, korruptio ja poliittinen epävakaus. Seuraavina vuosikymmeninä Afrikka on jatkuvasti köyhtynyt muuhun maailmaan verrattuna; samaan aikaan Etelä-Amerikan talous on kasvanut tasaisesti ja Itä-Aasian talous jopa ilmiömäisesti. Maailman talousfoorumin mukaan vuonna 1970 kymmenen prosenttia maailman köyhistä asui Afrikassa; vuonna 2000 afrikkalaisia oli heistä 50 prosenttia. Vuosien 1974 ja 2000 välillä keskimääräinen tulotaso on alentunut 200 dollarilla. Vuoden 1976 alussa Lomén sopimukset sekä EU:n ja ACP-maiden välinen Cotonoun sopimus ovat jäsentäneet Euroopan ja Afrikan välisiä taloussuhteita.

[muokkaa] Talouden sektorit

[muokkaa] Maatalous

Afrikan talouden tärkein sektori on maatalous, jossa työskentelee 60 prosenttia afrikkalaisista. Noin kolme viidesosaa Afrikan maanviljelijöistä saa juuri sen verran satoa, että pystyy elättämään perheensä. Pieniltä tiloilta ei jää ylimääräistä satoa myyntiin lähes lainkaan. Afrikassa on kuitenkin huomattava määrä suurtilallisia jotka viljelevät tuottoisampia viljelykasveja kuten kahvia, puuvillaa, kaakaota ja kumia. Näitä tiloja johtavat yleensä suuryhtiöt, ne kattavat kymmeniä neliökilometrejä ja työllistävät suuren määrän ihmisiä.

Vientituotteiden laajaa viljelyä miljoonien nälkää näkevien maanosassa on kritisoitu. Monet syyttävät tästä Japania, EU:ta ja Yhdysvaltoja, jotka tukevat voimakkaasti omia viljelijöitään. Tuet johtavat esimerkiksi viljan, puuvillan ja maidon ylituotantoon, mikä puolestaan laskee näiden tuotteiden markkinahintoja. Alhaisten hintojen takia Afrikan viljelijät pystyvät kilpailemaan lännen ja Japanin kanssa vain niillä tuotteilla, jotka eivät sovellu hyvin kasvatettavaksi pohjoisen ilmastossa. Rikkaat teollisuusmaat myös suojaavat maatalouttaan korkeilla tuontitulleilla.

Markkinoiden sanelemana kaikki ylimääräinen viljelyala Afrikassa käytetään vientiin tarkoitettujen viljelykasvien viljelyyn. Tämä huonontaa alueiden ruokaturvaa, koska kriisin tai huonon satokauden sattuessa varastossa ei ole ylimääräistä ruokaa. Teollisuusmaiden ylimääräinen ruoka yleensä tuhotaan, koska ei ole järkevää kuljettaa sitä pitkien matkojen päähän markkinoille, joilla ei liiku paljon rahaa. Ihannetapauksessa tuottoisien viljelykasvien viljely voi rikastuttaa maata, paitsi jos siitä seuraa nälänhätä.

[muokkaa] Kaivostoiminta

Afrikan selvästi arvokkaimmat vientituotteet ovat mineraalit sekä öljy. Nämä luonnonvarat ovat keskittyneet muutaman valtioon alueelle. Eteläisillä valtiolla on suuret määrät kultaa, timantteja sekä kuparia. Nigeria ja sen naapurimaat sekä Libya vievät ulkomaille merkittävät määrät öljyä.

Vaikka kaivostoiminta muodostaa suurimman osan Afrikan vuosittain saamista tuloista, se työllistää vain pienen osan mantereen väestöstä, noin kaksi miljoonaa ihmistä. Voitot menevät yleensä joko isoille yhtiöille tai hallituksille. Molempien tiedetään kuluttavan suuren osan tästä rahasta yläluokan ylellisyyksiin tai suurprojekteihin, joiden tuoma hyöty on olematon.

Joissakin tapauksissa luonnonvarat ovat osoittautuneet pikemmin kiroukseksi kuin hyödyksi alueelle. Esimerkiksi Kongossa on paljon mineraaleja, mutta maa on silti yksi maailman köyhimmistä maista. Tämä johtuu mineraalien omistusoikeusriidoista, jotka juontavat juurensa 1900-luvun alkuun. Kongon itsenäistyessä Belgian vallasta siirtomaahallitus oli haluton jättämään nämä luonnonvarat kongolaisille. Kongo pyysi YK:lta apua Belgian painostamiseksi, mutta se osoittautui huonoksi ratkaisuksi. Yrityksissään ratkaista ongelma Kongo etsi apua Neuvostoliitolta, mutta se johti maan entistä syvempiin ongelmiin: maa jakaantui kahtia, ja pitkä sota lännen ja idän välillä alkoi.

[muokkaa] Teollisuus

Afrikka on vähiten teollistunut maanosa; valtioista ainoastaan Etelä-Afrikassa teollisuus muodostaa talouden merkittävän sektorin. Vaikka Afrikassa olisi paljon halpaa työvoimaa, maanosan lähes kaikki luonnonvarat viedään ulkomaille jalostettavaksi. Afrikan kehityspankki AFDB:n mukaan noin 15 % työntekijöistä on teollisuuden palveluksessa.

Suurinta osaa maailman teollisuudesta hallitsevat ylikansalliset yhtiöt sekä niiden rahoittajat edellyttävät poliittista vakautta ennen kalliin tehtaan perustamista — ja tällainen vakaus on harvinaista Afrikassa. Myös hyvä infrastruktuuri ja luotettava sähkön saanti ovat sijoituskohteissa välttämättömiä. Näistä syistä maailman muut kehittyvät alueet kuten Intia ja Kiina ovat olleet houkuttelevampia kohteita yhtiöille, jotka ovat suunnitelleet tehtaan rakentamista tai sijoittamista paikallisiin yrityksiin.

Useissa Afrikan valtioissa on rajoitettu ulkomaisia investointeja paikallisen enemmistö-omistuksen takaamiseksi, ja hallitusten harjoittaman teollisuuden tiukan valvonnan takia Afrikkaan ei ole ollut houkuttelevaa sijoittaa. Yritykset edistää paikallista teollisuutta ovat kaatuneet rahan, teknologian ja koulutuksen puutteeseen. Teollisuuden vähäisyyteen Etelä-Afrikan ulkopuolella ovat olleet syynä mm. paikallisten markkinoiden niukkuus sekä tuotteiden vientiin liittyvät logistiset ongelmat.

[muokkaa] Pankkitoiminta ja investoinnit

Afrikan pankkitoiminnassa on jo kauan ollut paljon ongelmia. Koska paikalliset pankit ovat usein epävakaita ja korruptoituneita, hallitukset ja teollisuus luottavat yleensä kansainvälisiin pankkeihin. Poikkeus on Etelä-Afrikka, jossa on menestyvä pankkisektori. Sen menestystä ovat ainakin osaltaan siivittäneet apartheidin ajan kansainväliset talouspakotteet, joiden seurauksena markkinoita hallinneet brittipankit joutuivat vetäytymään maasta. Itsenäistymisen jälkeisinä vuosina pankkitoiminta oli suurimmassa osassa Afrikkaa valtion tiukasti säännöstelemää, ja ulkomaiselle kilpailulle oli asetettu tiukat rajoitteet. Viime vuosikymmeninä pankkiuudistus on ollut yksi Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin tärkeimmistä tavoitteista, ja toiminnassa on myös tapahtunut useita merkittäviä muutoksia. Yksi tärkeimmistä muutoksista on ollut ulkomaisten pankkien helpompi pääsy markkinoille. Menestyksekkäimmin ulkomaisia pankkeja maahansa on pystynyt houkuttelemaan Etelä-Afrikka.

Ulkomaisten investointien houkutteleminen Afrikkaan on ollut todella vaikeaa. Ulkomaiden hallitusten investointien taustalla saattaa usein olla tarkoitusperiä, jotka eivät ole Afrikan taloudelle edullisia. Kansainvälinen valuuttarahasto sekä Maailmanpankki asettavat rahaa lainaaville valtioilla tiukkoja vaatimuksia. Jopa afrikkalaiset ovat haluttomia sijoittamaan paikallisella tasolla: noin neljäkymmentä prosenttia Saharan eteläpuolisen Afrikan säästöistä sijoitetaan muille markkinoille.

[muokkaa] Talouteen vaikuttavat tekijät

Afrikan köyhyyden syistä on käyty runsaasti keskustelua. Heimojen väliset erimielisyydet, levottomuudet, laajalle levinnyt korruptio ja despoottiset hallitukset voivat olla samalla sekä syitä jatkuville talouden ongelmille että seurauksia niistä.

[muokkaa] Maantiede

Afrikka ei ole otollista aluetta kaupankäynnille. Keskinen Afrikka on itäisintä osaa lukuun ottamatta lähes läpäisemätöntä sademetsää, mikä haittaa ihmisten ja tuotteiden kuljettamista. Kalaharin autiomaa eristää Etelä-Afrikan rikkaat alueet muusta Afrikasta, ja luonnollisesti myös Sahara haittaa kaupankäyntiä Pohjois-Afrikasta etelään. Vaikka Afrikassa onkin muutamia valtavia jokia kuten Niili, Niger, Kongo ja Sambesi sivujokineen, niistä ei muodostu yhtä tehokkaita kauppareittejä kuin esimerkiksi Euroopan tai Kiinan joista. Lisäksi useissa joissa on koskia ja putouksia, joten jokia pitäisi muokata, jotta niitä voitaisiin hyödyntää. Myös sisämaan kosteat maastot vaikeuttavat kuljetuksia. Vain vähän teitä on päällystetty, ja sadekauden aikana useat päällystämättömät tiet muuttuvat läpäisemättömiksi mutalammikoiksi.

Afrikan maista suhteellisen monella ei ole yhteyttä merelle. Tällaisia sisämaan valtioita on Afrikassa enemmän kuin missään muussa maanosassa, ja niissä on myös suurempi väestötiheys kuin esimerkiksi Pohjois-Amerikan tai Aasian tasangoilla ja aroilla. Zimbabwesta Etiopiaan ulottuva ylängöllä on tosin hedelmällinen tuliperäinen maaperä ja lauhkeampi ilmasto, mutta alueelle on haitaksi kansainvälisen kaupankäynnin hankaluus meriyhteyden puuttumisen vuoksi.

Afrikassa valtioiden varakkuus on melko suoraan verrannollinen niiden maantieteelliseen sijaintiin leveysasteissa. Yksi selitys tälle on se, että sivilisaatio on peräisin lauhkealta vyöhykkeeltä ja mahdollisesti myös sopeutuu parhaiten juuri sinne. Suurin osa maapallon väestöstä ja varallisuudesta sijaitsee lauhkealla vyöhykkeellä. Lähes kokonaan lauhkealla vyöhykkeellä sijaitsevaa Euraasiaa ovat historian aikana yhdistäneet monet maareitit, joita pitkin uudet ideat ja keksinnöt ovat levinneet uusille alueille. Pohjoista ilmastoa varten suunnitellut maanviljelytekniikat ja lääkkeet eivät välttämättä toimi odotetulla tavalla tropiikissa. Tämä teoria voi osittain selittää, miksi lauhkealla vyöhykkeellä sijaitseva Etelä-Afrikka on Afrikan selvästi rikkain alue ja miksi Etelä-Amerikan ja Indonesian trooppiset alueet ovat muun Afrikan lailla köyhiä. OECD:n jäsenmaiden joukossa ei ole yhtään trooppisen vyöhykkeen maata, ja ainoastaan kourallisella maista BKT asukasta kohden on maailman keskiarvoa suurempi. Sijainnista trooppisella vyöhykkeellä ei suoraan seuraa köyhyyttä, mutta maailmanlaajuisesti on nähtävissä selvä yhteys ilmaston ja varallisuuden välillä.

Afrikalla on rikkaat luonnonvarat, mm. kultaa, timantteja ja runsaat öljyvarannot. Tehottoman hallinnon vuoksi ovat kuitenkin vain harvat Afrikan maat päässet hyötymään mineraalivaroistaan. Afrikka sopii myös maanviljelykseen yhtä hyvin kuin muutkin maanosat; suurten järvien alueen tuliperäinen maaperä on joidenkin mittapuiden mukaan jopa maailman parasta.

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on aina ollut niukalti rakentamiseen soveltuvaa kiveä. Ennen siirtomaa-aikaa rakennukset rakennettiin pääasiassa savitiilistä, eikä niistä yleensä ole meidän päiviimme jäänyt edes raunioita. Ainoa huomionarvoinen poikkeus tähän on muinainen Zimbabwen kuningaskunta. Raunioiden puuttuessa eurooppalaiset historioitsijat epäilivät useiden vuosien ajan, että Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ei ollut elänyt merkittäviä kulttuureja ennen siirtomaa-aikaa. Euroopassa kaikista suurista kulttureista oli nimittäin jäänyt merkiksi kiviraunioita.

[muokkaa] Sairaudet

Sairaudet liittyvät Afrikassa läheisesti maantieteeseen. Tropiikissa sairaudet leviävät nopeammin kuin lauhkeammilla alueilla. Merkittävin sairaus on jo pitkään ollut malaria, mutta uudeksi, valtavaksi ongelmaksi on noussut HIV:n ja AIDS:in nopea leviäminen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.^[1] AIDS, jonka leviäminen yleensä riippuu alueen köyhyydestä, on Afrikassa iskenyt pahiten rikkaisiin maihin kuten Botswanaan, Swazimaahan ja Etelä-Afrikkaan. AIDS on tappanut ja tappaa edelleen monessa Afrikan maassa joukoittain työtätekevää väestöä.

Terveydenhuollon kustannukset muodostavat kasvavan rasitteen monien Afrikan valtioiden taloudelle. AIDS:in hoitoon kehitetyt antiretroviraaliset lääkkeet ovat erittäin kalliita. Trooppiset sairaudet ovat usein aivan yhtä kalliita hoitaa kuin AIDS, jos lääkkeitä edes on olemassa. Koska trooppiset alueiden ovat köyhiä, lääkeyritykset ovat haluttomia kehittämään lääkkeitä alueelle tyypillisiin sairauksiin. Sairaudet eivät ainoastaan harvenna työväestön määrää ja lisää terveydenhuollon kustannuksia, vaan ne myös vaikeuttavat maatalouden harjoittamista ja kuljetuksia karjan kuollessa sairauksiin. Samasta syystä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ei ole juurikaan voitu käyttää kuormajuhtia kuljetuksiin tai hevosia työntekoon.

Afrikka kamppailee parhaillaan laajan AIDS-epidemiaa vastaan. Korkeat rokotteiden ja lääkkeiden hinnat lisäävät siitä koituvia taloudellisia rasitteita. Kun aikuiset kuolevat tai joutuvat työkyvyttömiksi, lapsien on löydettävä huolenpitoa muualta, mikä lisää vaikeassa tilanteessa olevien perheiden sekä valtioiden taakkaa entisestään.

[muokkaa] Siirtomaavalta

Afrikan siirtomaa-ajan merkityksestä taloudelle on monia mielipiteitä. Afrikka saavutti suurimman suhteellisen vaurautensa 1960-luvulla juuri ennen siirtomaavallan loppumista. Monet Afrikan maat eivät ole sen jälkeen saavuttaneet samaa varakkuuden tasoa. Jotkut pitävät tätä todisteena siitä, että siirtomaavalta auttoi maiden talouksia, mutta toiset väittävät, että juuri siirtomaavallan takia maat eivät kykene pärjäämään omillaan.

Siirtomaa-aikan siirtomaavallat painottivat taloudessa raaka-aineiden vientiä kerätäkseen suuria voittoja. Egyptistä tuli suuri puuvillan tuottaja, Ruanda-Urundi omistautui lähes kokonaan kahvin viljelylle ja Ylä-Volta palmuöljyn tuottamiseen. Valtion talouden perustumisella ainoastaan yhden tuotteen varaan on kuitenkin myöhemmin ollut vakavia seurauksia. Yhden tuotteen varassa oleva kansantalous olivat varsin haavoittuvaisia hinnanmuutoksille, ja talouden suunnittelu oli siksi vaikeaa. Eräät asiantuntijat väittävät, että useat Afrikan tämänhetkisistä ongelmista ovat suoraa seurausta tällaisesta siirtomaapolitiikasta. Näin esittää esimerkiksi Walter Rodney kirjassaan How Europe Underdeveloped Africa.

Toiset asiantuntijat, huomattavimpana Frantz Fanon, ovat puolestaan väittäneet, että siirtomaa-ajan todelliset vaikutukset ovat psykologisia ja että vieras valta jättää maahan pysyvän alemmuuden tunteen, joka luo esteen kasvulle ja innovaatioille.

1800-luvun lopulla rasismista ja sosiaalidarwinismista tuli merkittäviä ideologioita Euroopan kulttuurissa. Valkoisen rodun nostaminen mustien yläpuolelle aiheutti pitkäaikaiset jälkiseuraukset maissa, joihin kohdistui laaja eurooppalaisten maahanmuutto, kuten Etelä-Afrikassa ja Rhodesiassa. Vieläkin vahingollisempi oli käsitys, jonka mukaan etiopialaiset ja tutsit olisivat rodullisesti ylivertaisia muihin afrikkalaisiin nähden. Yhteiskunnan jakautumisella keskenään vihamielisiin kansallisuuksiin oli kauaskantoiset kielteiset vaikutukset, etenkin Ruandassa ja Burundissa.

Eurooppalaiset toimivat siirtokunnissaan ripeästi varmistaessaan, että yhteiskunnan kaikki tärkeimmät tehtävät olivat heidän hallussaan. Tämä ei koskenut ainoastaan hallintoa, vaan myös lääkäreitä, lakimiehiä sekä älymystöä. Siirtomaavalta suhtautui korkeasti koulutettuun alkuperäisväestöön epäluuloisesti ja piti heitä nationalisteina sekä imperialismin vastustajina mm. Kultarannikolla ja Maghrebissa. Siirtomaiden hallinto ei siksi panostanut lainkaan paikalliseen yläluokkaan. Hallinto rahoitti koulutusta, mutta vain perusasioiden kuten lukutaidon oppimisen osalta. Maiden itsenäistyttyä eurooppalaiset muuttivat sankoin joukoin pois Afrikasta, ja hallintoa jäi hoitamaan kouluttamaton ja harjaantumaton paikallisväestö. Esimerkiksi alueeltaan laajassa neljästä maasta koostuvassa Ranskan Keski-Afrikassa asui ainoastaan viisi korkeasti koulutettua alkuperäisväestön edustajaa.

Yksi tapa tutkia sitä, mikä vaikutus kolonialismilla on ollut Afrikan eri maiden talouksiin, on vertailla kahta erilaista siirtomaapolitiikkaa ja niiden tuloksia. Ryöstötalouden kohteeksi joutuneet alueet, kuten Leopold III:n Kongon vapaavaltio, eivät ole pärjänneet. Portugalin pitkään jatkunut haluttomuus siirtomaidensa luovuttamiseen ja siitä seuranneet pitkät itsenäisyyssodat vaikuttivat kielteisesti Mosambikin ja Angolan talouteen. Ranskan hallinnassa olleilla mailla on mennyt paljon paremmin, ja entiset brittiläiset siirtomaat ovat menestyneet kaikkein parhaimmin. Epäsuhtaisuuden voidaan kuitenkin nähdä myös johtuvan muusta syystä. Iso-Britannia oli Afrikan valloituksen aikaan maailman mahtavimpia valtioita ja kykeni täten poimimaan maanosan tuottavimmat alueet itselleen. Suuri merimahti Ranska kykeni myös valtaamaan tuottavia alueita, ja Belgia joutui tyytymään talouden kannalta epäedullisiin sisämaan alueisiin.

Samaa tapaa käyttäen voidaan verrata koko Afrikkaa muihin entisiin siirtomaa-alueisiin kuten Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Toisen maailmansodan lopulla Etelä-Amerikka oli näistä alueista taloudellisesti vahvin. Aasian entisistä siirtokunnista on puolestaan kehittynyt yhden sukupolven aikana maailmantalouden uusi voimatekijä.

[muokkaa] Rajat

Afrikan valloituksen aikana eurooppalaiset määrittivät Saharan eteläpuolisessa Afrikassa maiden rajat usein leveys- ja pituuspiirien perusteella luonnollisten rajojen sijaan. Joissain tapauksissa tämä vaikeutti asutuskeskusten ruokatoimituksia ja eristi ne läheisistä luonnonvaroista. Afrikan maiden keinotekoiset rajat halkaisivat yhtenäisiä kulttuurialueita, heimoalueita, kielialueita sekä uskontoon perustuvia kokonaisuuksia. Niistä seurasi etnisiä ja uskonnollisia jännitteitä, jotka estivät kansallisen yhtenäisyyden ja lisäsivät sisäistä väkivaltaa.

Siirtomaa-aikaa edeltäneet rajansa säilyttäneet maat eivät kuitenkaan ole menestyneet muita maita paremmin. Esimerkiksi Ruandan ja Burundin lähihistoria on ollut ongelmien sävyttämä, vaikka niiden rajat ovatkin lähes samat kuin vanhat vaurauiden kuningaskuntien rajat. Ikivanha Etiopian valtio, joka oli valloitettuna vain hetken, on yksi maanosan köyhimmistä valtioista, ja etnisesti yhtenäinen Somalia on nykyään pahassa kaaoksessa.

Afrikka on myös moniin pieniin valtioihin jakautunut maanosa. Menestyksekäs talouskasvu vaatisi alueellista yhteistyötä, joka on vaikeaa poliittisten jännitteiden vuoksi.

[muokkaa] Kielet

Kielten moninaisuus vaikuttaa suuressa osassa Afrikkaa talouskasvuun. Afrikassa puhutaan yli 2 000 eri kieltä ^[2]. Seitsemän kymmenestä maailman runsaskielisimmästä maasta sijaitsee Afrikassa. Vuonna 1996 kielellisesti kaikkein jakautunein maa Afrikassa oli Keski-Afrikan tasavalta. Maassa oli 68 erilaista kieltä, joita puhui 3,4 miljoonaa ihmistä, ja näistä ainoastaan 350 000 kuului suurimpaan, sangoa puhuvaan kieliryhmään. Tämänkaltaiset tilanteet, joissa kieliryhmät ovat verrattain pieniä ja kielien vaihtelu on huomattavaa, ovat yleisiä Afrikassa. Afrikan asukasmäärältään suurimmassa maassa Nigeriassa puhutaan yli 400 kieltä, Kamerunissa 279 kieltä, Kongon demokraattisessa tasavallassa 221 kieltä, Tansaniassa 131 kieltä ja Tšadissa 127 kieltä.

Lisäksi ongelmia tuottaa se, että monissa maissa hallinnon kieli on entisen siirtomaavallan kieli, englanti, ranska tai portugali, ja myös suuri osa poliittisesta keskustelusta käydään eurooppalaisilla kielillä. Vain yläluokka puhuu näitä kieliä tarpeeksi hyvin voidakseen osallistua poliittiseen keskusteluun, eikä suurimmalla osalla väestöstä siten ole mahdollisuutta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

[muokkaa] Hallinto

Afrikan köyhyystilanne on hankala osittain myös sisäpoliittisten tendenssien takia. Demokratia ei ole onnistunut saamaan Afrikassa paljon jalansijaa, vaan sen tilalle on lähes aina tullut keskitetty, autoritäärinen valtiomuoto kuten sotilasdiktatuuri. Jotkut hallitsijat ovat kyllä työskennelleet parantaakseen kansalaistensa oloja, mutta toiset ovat käyttäneet valtaansa ainoastaan omien etujensa ajamiseen. Yksi pahamaineisimmista hallitsijoista oli Zairen Mobutu Sese Seko, jonka hallinto ryösti kansakunnan varoja. Hänen valtakauttaan on nimitetty kleptokratiaksi. Kansainvälisissä arvioinneissa Afrikan taloudet luokitellaan yleisesti maailman korruptoituneimpiin. Rehottavaan lahjontaan ovat syynä köyhyys, huonosti hoidettu siirtomaavallan purkaminen ja supervaltojen kylmän sodan aikainen tapa tukea jokaista poliittiselta suuntaukseltaan sopivaa hallitsijaa tämän hallitsemistavoista ja ihmisoikeusrikkomuksista riippumatta.

[muokkaa] Sodat

Afrikan maiden itsenäistymisen jälkeen maanosa on kärsinyt kymmenistä sodista, sekä sisällissodista että valtioiden välisistä sodista. Sodat ovat lisänneet köyhyyttä, kun valtiot ovat kuluttaneet niukkoja resurssejaan asevarusteluun. Kehitys on taantunut, kun sodan seurauksena ulkomaiset sijoittajat ovat lähteneet, infrastruktuuria on tuhoutunut ja pysyviä vihollisuuksia on syntynyt.

Monet konflikteista ovat kylmän sodan perintöä. Sekä NATO:n että Varsovan liiton maat käyttivät kehitysapuvaroja Afrikan maiden houkuttelemiseen omalle puolelleen. Apu oli sidottu aseiden hankintaan, lahjoittajamaat sulkivat silmänsä korruptiolta ja lahjoitusten väärinkäytöltä. Korruptio juurtui Afrikkaan ja alkoi haittasi talouskehitystä. Afrikkaan syntyi konflikteja, joissa kylmän sodan osapuolet avustivat toiseen leiriin kuuluvien valtioiden alueilla toimivia kapinallisia ryhmittymiä.

Kylmän sodan jälkeen väkivalta on lisääntynyt Afrikassa, vaikka lähes kaikki teollisuusmaat ovat leikanneet kehitysapurahoja kylmän sodan päättymisen jälkeen. Sisällissotia on ollut ympäri Suurten järvien aluetta: Somaliassa, Sudanissa, Mosambikissa, Liberiassa, Sierra Leonessa, Norsunluurannikolla ja Guinea-Bissaussa. Kansainvälisiä sotia ovat olleet ensimmäinen ja toinen Kongon sota sekä Etiopian ja Eritrean välinen konflikti.

[muokkaa] Ulkomaankauppa

Joidenkin teorioiden mukaan Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Itä-Aasian "ydinvaltioiden" varakkuus on riippuvainen muun maailman köyhyydestä, Afrikka mukaan lukien. Tämä teoria on peräisin 1950- ja 60-luvuilta. Toisin kuin klassinen marxismi, missä kaikkien maiden köyhät ovat yhtyneet (teoriassa), jotkut teoreetikot ajattelevat, että köyhimpien alueiden täytyy lopettaa kaupankäynti teollisuusmaiden kanssa vaurastuakseen. Useat ekonomistit ovat tyrmänneet tämän teorian sen sisäisten heikkouksien vuoksi.

Vähemmän radikaalia kritiikkiä ulkomaankaupalle on oletus, jonka mukaan protektionismi tietyillä talouden sektoreilla teollisuusmaissa hidastaa Afrikan talouden kasvua. Yksi tärkeimmistä suojelluista sektoreista on maatalous. Useat kehitysmaat korjaavat suuria määriä satoa pienillä kustannuksilla, mutta eivät tällä hetkellä vie satoa ulkomaille niin paljon kuin olettaisi. Suuret maataloustuet ja suuret tuontitullit teollisuusmaihin Euroopassa ja Yhdysvalloissa sekä Japanissa ovat syynä tähän. Muutamien viime vuosikymmenten aikana tuet ja tullit ovat hitaasti laskeneet, mutta ovat silti yhä kohtalaisen korkeita.

[muokkaa] Laajalle levinneen köyhyyden vaikutuksia

Afrikan talouden ahdinko ruokkii itseään, sillä siitä seuraa lisää sairauksia, sotia, huonoa hallintoa ja korruptiota, jotka ovat olleet myös ahdingon aiheuttajia. Suorin seuraus Afrikan alhaisesta BKT:sta ovat alhainen elintaso ja huono elämänlaatu. Rikasta eliittiä sekä Etelä-Afrikan ja Maghrebin varakkaampaa väestöä lukuun ottamatta afrikkalaisilla on hyvin vähän kulutustavaroita. Elämänlaatu ei ole suoraan sidoksissa valtion varakkuuteen. Esimerkiksi Angola saa vuosittain suuria summia rahaa timanttikaivoksistaan, mutta vuosia käydyn sisällissodan jälkeen olot maassa ovat yhä huonot. Radiot, televisiot ja autot ovat harvinaista ylellisyyttä. Suurimmalla osalla afrikkalaisista ei ole käytössään elektronisia laitteita eikä uusimpia kommunikointivälineitä kuten Internetiä. YK:n inhimillisen kehityksen indeksin alimmilla sijoilla on hyvin paljon Afrikan valtioita. Lapsikuolleisuus on korkea, ja eliniänodote, lukutaito ja koulutustaso ovat alhaiset. Parhaiten koulutetut lähtevät usein länsimaihin tai Persianlahdelle parempaa elämää etsimään.

Afrikan työttömyydestä ei ole saatavilla luotettavia arvioita, mutta se on joka tapauksessa merkittävä ongelma. Suurissa kaupungeissa kuten Lagosissa ja Kinshasassa on suuria slummeja, joissa asuu työttömiä tai vajaatyöllistettyjä.

Ympäristö rappeutuu laajamittaisen hyväksikäytön seurauksena. Nälkiintyviä ihmisiä ei kiinnosta heidän pyydystämiensä eläinten harvinaisuus tai uhanalaisuus eikä sademetsien kohtalo heidän haaliessaan lisää viljeltävää maata. Sahelin alueella metsien hävitys ja liika laiduntaminen ovat aiheuttaneet kasvavaa aavikoitumista, ja Sahara on levinnyt etelämmäksi. Länteen myytävistä harvinaisista eläimistä ja norsunluusta saatavat tuotot houkuttelevat harjoittamaan salametsästystä. Paikallisilla hallituksilla puolestaan ei ole paljon rahaa, jota voisi käyttää ympäristönsuojeluun.

[muokkaa] Talouskasvun edistäminen

Afrikan heikko taloudellinen tilanne on jo pitkään ollut tärkeä kysymys sekä Afrikassa että sen ulkopuolella. Afrikan köyhyyttä on yritetty ratkaista usein eri tavoin mutta harvat niistä ovat tuottaneet mainittavia tuloksia.

[muokkaa] Sosialismi

Itsenäistymistään seuranneina vuosina monet Afrikan valtiot ottivat esikuvakseen kommunististen Neuvostoliiton ja Kiinan nopean teollistumisen. Talouden malliksi tuli suunnitelmatalous, ja kasvun vauhdittamiseksi investoitiin paljon raskasteollisuuteen kuten hiilen ja teräksen tuotantoon, mutta talouskasvuun tällä oli vain vähän vaikutusta. Vain harvasta maasta tuli muodollisesti sosialistinen ja vielä harvemmasta marxistinen. Kaikkialla valtion puuttuminen talouteen nähtiin talouskasvun kannalta tarpeellisena, varsinkin kun yksityiset yritykset ja sijoittajat eivät sijoittaneet alueelle.

Usein hallitusten lähtökohtana oli rahan lainaaminen ulkomailta ja sen käyttäminen talouden vauhdittamiseen sille tasolle, että laina kyetään maksamaan takaisin. Ajoittainen kasvu itsenäistymisen jälkeisinä vuosina jatkui. Maat keskittyivät vientiin voidakseen maksaa kehitystä varten otetut lainat. Vuoden 1973 öljykriisi iski Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan yhtä kovalla voimalla kuin muuhunkin maailmaan. Osa valtioista oli nettoviejiä, mutta useimmat valtiot olivat hyvin riippuvaisia tuontiöljystä. Taloudet alkoivat pian horjua ja 1980-luvulla Afrikkaa koettelivat vitsaukset kuten nälänhätä. Sosialistisia ja kollektiivisia hankkeita tukeneen Neuvostoliiton romahtaminen horjutti sosialistista menettelytapaa, varsinkin kun sosialistisen talousjärjestelmän ylläpitoon ei tämän seurauksena enää voinut saada kansainvälistä tukea.

[muokkaa] Liberalismi

1980-luvulla sosialistiset periaatteet hylättiin lähes koko Afrikassa, ja Washingtonin konsensuksen suuntaviivojen mukainen talousliberalismi nähtiin tilanteen ratkaisijana. Vuoteen 1990 mennessä neljäkymmentä Saharan eteläpuolisen Afrikan valtiota oli hyväksynyt Kansainvälisen valuuttarahaston tiukat rakenneuudistussuunnitelmat. Kansainvälisen valuuttarahaston suosituksissa Afrikan valuuttojen arvo laskisi keskimäärin 50 %, valtion omistamia yhtiöitä myytäisiin ja hallinnon kuluja vähennettäisiin. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen nämä keinot näyttävät kuitenkin tuoneen yhtä vähän menestystä kuin sosialistiset menetelmät edellisinä vuosikymmeninä. Vuosittainen talouskasvu kohosi keskimäärin 2,3 prosentista 2,8 prosenttiin. Vain harva valtio vaurastui merkittävästi, ja monet valtiot jopa köyhtyivät 1990-luvun aikana. Nykyään on kiistanalaista, miksi uudistukset epäonnistuivat tehtävässään. Yhden koulukunnan mukaan ne epäonnistuivat siksi, että ne liittyivät vain talouteen, eikä ilman demokratian ja oikeusvaltion periaatteita voinut tapahtua kehitystä. Toisen koulukunnan mukaan tämä hillitty liberalismi oli pohjimmiltaan epätäydellistä.

Kolmannen koulukunnan mukaan jotkin Afrikan ongelmista johtuvat keskeneräisestä liberalisoinnista. On osoitettu, että samalla kun teollisuusmaat ovat vaatineet Afrikkaa avaamaan markkinoitaan ja poistamaan kansallisia tukia, tämä on ollut yksipuolista, koska teollisuusmaat eivät ole avanneet markkinoitaan afrikkalaisille maataloustuotteille eivätkä poistaneet maataloustukia. GATT:in vapaakauppakeskusteluissa Afrikan johtajat ovat toistuvasti vaatineet teollisuusmaita poistamaan tukensa ja avaamaan markkinansa Afrikan maataloustuotteille. On väitetty, että tukien poistamisella olisi kolme etua Afrikalle ja muille kehitysmaille:

• Teollisuusmaat tuottaisivat vähemmän ruokaa paikallisesti ja avaisivat siten kehitysmaille enemmän vientimarkkinoita.
• Ruoan hinta nousisi ilman keinotekoisia tukia, mikä lisäisi kehitysmaiden ruoan viennistä saamia voittoja.
• Kehitysmaat voisivat ottaa käyttöön tasapainoisemman maatalouspolitiikan ja tuottaa ruokaa sekä viljaa myös vientiä varten. Tällöin syntyvä ruoan ylijäämä suojaisi maita mahdollisilta nälänhädiltä.

[muokkaa] Kehitysapu

Itsenäistymisensä jälkeen Afrikkaan on tullut kehitysapuvaroja jatkuvana virtana. Monissa tapauksissa suuri osa tästä avusta menee valtion johtajien henkilökohtaiseen käyttöön. Kylmän sodan aikana päätavoite suurelle osalle näistä rahoista oli voittaa hallitsijoiden liittolaisuus joten rahojen väärinkäyttöä katsottiin usein läpi sormien. Kylmän sodan päätyttä lähes kaikki teollisuusmaat ovat leikanneet kehitysyhteistyömäärärahoja. Useat väittävät myös, että apu jota ei ole ryöstetty on käytetty väärin. Useita vuosikymmeniä pääajatus kehitykselle on ollut valtiojohtoiset megaprojektit; nykyään monet ajattelevat, että pienet avustukset paikallisille yrityksille olisivat olleet tehokkaampia. Yksi esimerkki avusta joka on joutunut huomattavan kriitikin alaisuuteen on ruoka-apu. Joissain piireissä uskotaan, että ruoka-apu ei ratkaise perimmäisiä ongelmia ja voi myös johtaa riippuvuuteen ulkopuolisesta avusta sekä ehkäistä pienten yritysten kehitystä. Joissain tapauksissa ruoka-apu, toisin kuin rahallinen, tuhoaa paikallisen pienviljelyn ja palvelee pääasiassa lännen maataloutta. Historiallisesti ruoka-apu on riippuvainen enemmän lännen ylituotannosta kuin kehitysmaiden tarpeesta.

[muokkaa] Velkajärjestelyt

Erilaisten velkajärjestelyjen ajamisesta on tullut laajamittaista. Joka vuosi Afrikka maksaa länsimaisille pankeille enemmän rahaa pelkästään velkojen korkoina kuin se saa kehitysapuna takaisin näiltä mailta. Velkojen anteeksianto ei ole patenttiratkaisu, mutta velkataakan helpottaminen voisi edistää Afrikan talouden kasvua. Monet hallitukset ovat ottaneet velkaa vain omaksi hyödykseen. Perusteita täydellistä velkojen anteeksiantoa vastaan on myös esitetty. Ensiksikin velkojen anteeksianto rankaisee niitä maita, jotka ovat onnistuneet selviytymään velkojensa kanssa, eivätkä tarvi velkojen anteeksiantoa. Toiseksi, velkojen anteeksianto ei välttämättä tarkoita sitä, että valtiot alkaisivat sijoittaa rahaa sosiaalisiin ohjelmiin ja palveluihin tai ratkaise niiden taloudellisia ongelmia ilman talouden tukahduttamista raskailla veroilla. Velkojen anteeksianto voi myös tehdä valtioiden lainansaannin vaikeammaksi tulevaisuudessa. On ehdotettu, että velkojen anteeksiannon ehtona pitäisi olla kehitysapurahojen määrän pienentäminen.

[muokkaa] Katso myös

• Afrikan keskuspankit ja valuutat
• Luettelo valtioista bruttokansantuotteen henkilöä kohti mukaan
• Afrikan historia

[muokkaa] Viittaukset

1. ↑ AIDS - a threat to rural Africa August 26, 2006. FAO. Luettu 5. syyskuuta 2006.
2. ↑ Ethnologue.com

[muokkaa] Lähteet

• Fage, J.D. A History of Africa (Routledge, 4th edition, 2001 ISBN 0415252474) (Hutchinson, 1978, ISBN 0091328519) (Knopf 1st American edition, 1978, ISBN 0394322770)
• Kayizzi-Mugerwa, Steve The African Economy: Policy, Institutions and the Future (Routledge, 1999, ISBN 0415183235)
• Moshomba, Richard E. Africa in the Global Economy (Lynne Rienner, 2000, ISBN 1555877184)
• Rodney, Walter. How Europe Underdeveloped Africa. (Washington: Howard UP, 1982, ISBN 0882580965)
• Sahn, David E., Paul A. Dorosh, Stephen D. Younger Structural Adjustment Reconsidered: Economic Policy and Poverty in Africa (Cambridge University Press, 1997, ISBN 0521584515)