Norja

Norjan kuningaskunta (norj. Kongeriket Norge) eli Norja (norj. Norge) on Pohjoismaihin ja Skandinaviaan kuuluva valtio. Se on Ruotsin länsinaapuri, ja sillä on yhteistä rajaa myös Suomen ja Venäjän kanssa. Pinta-alaltaan ja väestöltään Norja on hieman Suomea pienempi.

Sisällysluettelo

1 Historia
2 Politiikka
3 Norjan läänit
4 Maantiede
5 Talous
6 Väestöjakauma
7 Merkittävimmät luonnonvarat
8 Merkittävimmät vientituotteet
9 Aiheesta muualla

[muokkaa] Historia

Norjan kuningaskunta alkoi muodostua viikinkiajalla 800–1000-luvuilla. Norjan kuningassuku sammui vuonna 1387, ja maa päätyi liittoon Tanskan kanssa vuodesta 1450 sopimuksen sitomana.

Tanskan päädyttyä Napoleonin puolelle annettiin Norja Ruotsin kuninkaalle 1814. Ruotsi puolestaan oli menettänyt Suomen 1809 Haminan rauhassa Venäjälle. Norja julistautui itsenäiseksi 17. toukokuuta 1814 ja valitsi Tanskan kruununprinssi Kristian Fredrikin kuninkaakseen. Ruotsi kuitenkin voitti sodan, ja Norja pakotettiin personaaliunioniin, mutta maa säilytti perustuslakinsa ja instituutionsa.

Unioni hajosi 1905. Norja julistautui itsenäiseksi 7. kesäkuuta 1905, ja tilanne alkoi kehittyä uhkaavaksi maiden välillä, mutta Ruotsissa nousseen rauhanliikkeen vuoksi Ruotsi pidättäytyi Norjan-vastaisista toimista ja tunnusti Norjan itsenäiseksi valtioksi 26. lokakuuta samana vuonna. Kansallispäivä on kuitenkin 17. toukokuuta. Norjan hallitus pyysi Tanskan prinssi Carlia kuninkaaksi. Kansanäänestyksen jälkeen parlamentti hyväksyi hänet kuninkaaksi, ja hän otti nimen Haakon VII, mikä jatkoi Norjan keskiaikaisten kuninkaiden perinnettä.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Norja oli Ruotsin tapaan puolueeton.

Toisessa maailmansodassa natsi-Saksa valloitti Norjan vuonna 1940 (Operaatio Weserübung). Norjan vastarinta kesti kaksi kuukautta, ja kuningas ja hallitus jatkoivat toimintaansa pakolaishallituksena Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

Saksa asetti miehittämänsä Norjan johtoon Nasjonal Samlingin johtajan, Vidkun Quislingin, nukkehallituksen sekä Norjaa valvovaksi valtakunnankomissaariksi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen Essenin Gauleiterin, Josef Terbovenin, (23. toukokuuta 1898–8. toukokuuta 1945).

Suomen tehtyä aselevon 4. syyskuuta 1944 Neuvostoliiton kanssa annettiin saksalaisille määräys poistua Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä. Alun perin saksalaiset suunnittelivat pitävänsä kiinni Petsamon nikkelikaivoksista 19. vuoristoarmeijan avulla, mutta lopulta Saksa päätti vetäytyä Lyngen–Skinbotnin tasolle koko 20. vuoristoarmeijaryhmän voimin. Lokakuun 1944 alussa 19. armeija oli vielä Neuvostoliiton puolella Litsajoella Rybachisalmen suulla. Aikomuksena oli vetäytyä kaksi- ja puolisataa kilometriä Norjan puolelle marraskuun puoleenväliin mennessä. Kuitenkin jo 7. lokakuuta 1944 iski marsalkka Kirill Meretškovin johtama Neuvostoliiton 14. armeija ja Pohjoinen laivasto 133 500 miehen voimin 2. ja 6. vuoristodivisioonan väliin. Saartoa peläten määräsi saksalaisia komentanut kenraalieversti Lothar Rendulic 19. vuoristoarmeijan vetäytymään Norjaan.

Saksalaiset polttivat Kirkkoniemen, jottei eteneville neuvostoliittolaisille olisi jäänyt sodankäynnille arvokkaita tarvikkeita. Finnmarkin läänistä määrättiin evakuoitavaksi 43 000 asukasta etenevien neuvostojoukkojen tieltä, mutta vielä marraskuun lopussa itäisessä Finnmarkissa oli vajaat 25 000 asukasta odottamassa saksalaisten lähtöä.

Neuvostojoukkoihin liittyi Norjan pakolaishallituksen alaisia norjalaisjoukkoja, mutta neuvostojoukot jäivät Pohjois-Norjaan syyskuuhun 1945 asti. Tämän on arveltu johtuvan siitä, että Yhdysvallat osoitti elokuussa 1945 Japanille olevansa ydinasevalta. Tanskalle kuuluvalta Bornholmin saarelta neuvostoliittolaiset poistuivat vasta keväällä 1946. Norjaa olivat olleet pohjoisesta vapauttamassa neuvostojoukot, mutta ne jäivät kuukauksiksi Saksan antautumisen jälkeenkin maahan.

Saksalaiset jäivät Norjaan Saksan länsiliittoutuneille antautumiseen, 8. toukokuuta 1945, asti. Saksa antautui toisen kerran Neuvostoliitolle päivää myöhemmin, 9. toukokuuta 1945, mitä juhlitaan valtiollisesti Venäjällä voitonpäivänä.

Sodan jälkeen Norjassa arvioitiin maan ulkopoliittinen suuntaus uudelleen ja liittoutuneiden puolelle ajautuneena valittiin länsisuuntaus, mikä näkyi siinä, että Norja ryhtyi Marshall-avun vastaanottajamaaksi, mitä Neuvostoliitto ei periaatteessa hyväksynyt nähden siinä Yhdysvaltain keinon lähentää Länsi-Euroopan maat itseensä.

Taloudellisesti Norja alkoi vaurastua merkittävästi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla, kun Pohjanmereltä alettiin pumpata öljyä. Norja kokosi verrattain nopeasti mittavan valtionyhtiösektorin valtiontalouden tueksi, ja maan elintaso alkoi nousta. Vuosien 1974 ja 1979 öljykriisit nostivat öljyn hintaa voimakkaasti tarjoten tulolähteen Norjan nousulle.

Ulkopolitiikassaan Norja on ollut maltillinen Nato-maa suhteessaan Neuvostoliittoon ja Venäjään pyrkien löytämään jälkimmäisen kanssa yhteisiä taloudellisia intressejä Kalottialueella. Maita kuitenkin hiertää ratkaisematon jäämeren aluejako, jossa molemmilla mailla on poikkeava käsitys merialueen omistuksesta.

Norja luopui Saksasta ja osin Neuvostoliitosta saamiensa kokemusten kannustamana pohjoismaisesta puolueettomuudesta, liittyi NATOon 1949 ja oli YK:n perustajajäsen. Norjalaiset ovat hylänneet EY/EU-jäsenyyden kahdesti, vuosina 1972 ja 1994.

EU-jäsenyyden riskinä on nähty sisämarkkinoiden mahdollisesti edellyttämä energiasektorin vapauttaminen mahdollisesti muodostuville energian yhteismarkkinoille, mikä veisi halvan energian ja öljysektorin valtionomistuksen avulla suoritettavalta aluepolitiikalta taloudelliset edellytykset samoin kuin voimaperäisen kansallisen maatalouspolitiikan edellytykset.

Korvatakseen ulkopuolisuutensa EU:sta toimii Norja aktiivisesti kansainvälisillä foorumeilla rauhanneuvottelijana, YK:n rauhanturvaamistoiminnassa, ja sen kehitysapu suhteessa kansantuloon on maailman suurinta ja monenkeskeisintä. Katso myös: Luettelo Norjan kuninkaista

[muokkaa] Politiikka

Norjan parlamentti eli Stortinget

Norja on perustuslaillinen monarkia, jonka muodollinen päämies on kuningas. Nykyinen kuningas on Harald V. Poliittista valtaa kuninkaalla ei ole. Ylin valta on parlamentilla eli Stortingetilla, johon valitaan 169 edustajaa 19:stä maakunnasta sekä pääministerin johtamalla hallituksella.

Hallituksen muodostamisen ehtona Norjassa on, että enemmän kuin puolet ministeristöstä on kuuluttava Norjan kirkkoon.

[muokkaa] Norjan läänit

Norja on jakaantunut 19 hallinnolliseen lääniin (norjaksi fylke). Näissä lääneissä on yhteensä 433 kuntaa. Katso myös Luettelo Norjan kunnista. Numero 13 jäi pois 1972, kun Bergen (13) yhdistettiin Hordalandiin (12).

	Norjan läänit
	Akershus \| Buskerud \| Etelä-Trøndelag \| Finnmark \| Hedmark \| Hordaland \| Itä-Agder \| Länsi-Agder \| Møre ja Romsdal \| Nordland \| Oppland \| Oslo \| Pohjois-Trøndelag \| Rogaland \| Sogn ja Fjordane \| Telemark \| Tromssa \| Vestfold \| Østfold

[muokkaa] Maantiede

Manner-Norja satelliittikuvassa helmikuussa

Norjan kartta

Norja rajoittuu lännessä Norjanmereen, etelässä Skagerrakin salmeen ja pohjoisessa Barentsinmereen. Skandit eli Kölivuoret on poimuvuoristo Ruotsin ja Norjan valtiollisella rajalla.

Norjalle kuuluvat Huippuvuorten (Svalbard) saariryhmä Pohjoisella Jäämerellä sekä Jan Mayenin ja Bouvet'nsaari. Lisäksi Norja katsoo itselleen kuuluviksi Kuningatar Maudin maaksi kutsutun sektorin Etelämantereesta sekä antarktisen Pietari I:n saaren.

Norjassa on runsaasti järviä ja jokia. Suurin järvi on Mjøsa ja pisin joki Glåma. Suurin osa Norjasta on havumetsien peitossa ja puusto melko samanlaista kuin Suomessa. Etelässä on lauhkeaa lehtimetsävyöhykettä ja jäämeren rannikolla karua tundraa.

Norjan pääkaupunki on Oslo, muita suuria kaupunkeja ovat Trondheim, Bergen ja Tromssa.

Norjan rantaviivan pituus vuonot ja saaret mukaan luettuna on 83 000 kilometriä.

[muokkaa] Talous

Norjan rahayksikkö on kruunu (NOK), joka jakaantuu sataan äyriin.

Norjan öljyvarat ovat nostaneet sen maailman talouksien huipulle: 1999 öljynvienti toi 35 % vientituloista. Norja on maailman kolmanneksi suurin öljynviejä Saudi-Arabian ja Venäjän jälkeen. Norjan valtio on säästänyt öljytuloista rahastoon 114 miljardia USA:n dollaria eli yli biljoona kruunua. Rahastolla Norja varautuu aikaan, jolloin sillä ei ole hyvinvointinsa turvana enää öljyä ja kaasua. Rahasto koostuu osake- ja joukkovelkakirjasijoituksista.

Norja on Euroopan alueen suurimpia maakaasun tuottajia, ja se on myös merkittävä alumiinin jalostaja. Noin puolet teollisuudesta keskittyy Oslon ympärille. Vientiin menee alumiinia, terästä, paperia ja kalaa.

Etelä-Norjassa harjoitetaan intensiivistä sekataloutta, mutta vain kolme prosenttia maa-alasta on viljelyksessä. Norjassa kylmyys huonontaa satoja, ja merellisten alueiden epävakainen sää haittaa leipäviljan viljelyä. Sen takia alueella kasvatetaan vihanneksia ja juureksia, esimerkiksi perunaa. Rehukasvit menestyvät hyvin, ja siksi lypsykarjatalous on tärkeää.

Norja kuuluu maailman tärkeimpiin kalastusalueisiin pitkän rantaviivansa ja matalanmeren alueiden takia. Silli on yleisin ja tärkein laji kalastuksen kannalta.

Ennen Norjassa oli merkittävää laivanrakennusteollisuutta, mutta 1980-luvun puolivälissä se vähentyi murto-osaan.

Norjassa melkein kaikki sähkö tuotetaan vesivoimalla ja vesivoimalaitoksia on rakennettu paljon vuorille. Siksi Norja on monessa suhteessa päässyt lähemmäs kestävää kehitystä. Öljynporauslautat saavat voimansa aaltoenergiasta.

[muokkaa] Väestöjakauma

Norjan väkiluku on pysynyt koko ajan tasaisena eikä ole noussut. Siksi Norja on väestöllisen muuntumisen neljännessä vaiheessa.

Norjassa puhutaan norjaa, joka jakautuu kahteen päämurteeseen: bokmålet, jota puhuu 86–90 prosenttia (mukaan lukien riksmål) ja nynorsk, jota puhuu 10–12 prosenttia väestöstä.

86 prosenttia väestöstä kuuluu Norjan evankelis-luterilaiseen valtionkirkkoon. Muiden uskontokuntien edustajia on neljä prosenttia ja uskonnottomia 10 prosenttia.