Turkki

Wikipedia

Türkiye Cumhuriyeti
lippu vaakuna
Valtiomuoto	tasavalta
Presidentti Pääministeri	Ahmet Necdet Sezer Recep Tayyip Erdoğan
Pääkaupunki	Ankara
Muita kaupunkeja	Istanbul
Pinta-ala  – josta sisävesiä	780 580 km² (sijalla 36) 1,3 %
Väkiluku (2006)  – väestötiheys  – väestönkasvu	70 414 000 (sijalla 17) 91,4 / km² 1,06 % (2006)
Viralliset kielet	turkin kieli
Valuutta	Uusi Turkin liira (TRY)
BKT (2005)  – yhteensä  – per asukas	sijalla 18 611,6 miljardia USD 5.008 USD (2005)
HDI (2003)	0,750 (sijalla 94)
Elinkeinorakenne	maatalous 11,7 %, palvelut 58,5 %, teollisuus 29,8 % BKT:sta
Aikavyöhyke  – kesäaika	UTC+2 UTC+3
Itsenäisyys – perustettu	29. lokakuuta 1923
Lyhenne Maatunnus	TR ajoneuvot: TR lentokoneet: TC
Kansainvälinen suuntanumero	+90
Motto	Yurtta Barış, Dünyada Barış (epävirallinen - Rauha kotona, rauha maailmassa)
Kansallislaulu	İstiklâl Marşı

Turkki (turk. Türkiye), virallisesti Turkin tasavalta (turk. Türkiye Cumhuriyeti), on euraasialainen valtio, joka ulottuu Anatolian niemimaalta Lounais-Aasiasta Balkanin alueelle Kaakkois-Eurooppaan. Turkilla on kahdeksan naapurimaata: Bulgaria luoteessa, Kreikka lännessä, Georgia koillisessa, Armenia, Iran sekä Azerbaidžanin Nahitševanin eksklaavi idässä ja Irak sekä Syyria kaakossa. Lisäksi Turkki rajautuu Mustaanmereen pohjoisessa, Aigeianmereen lännessä ja Välimereen etelässä. Turkin alueella sijaitsee myös Marmaranmeri, jonka kautta kulkee Euroopan ja Aasian välinen raja, joten valtiolla on aluetta kahdella mantereella.^[1]

Useita merkittäviä sivilisaatiota, kuten Bysantti ja Osmanien valtakunta, on syntynyt nykyisen Turkin alueella. Strategisen sijaintinsa ansiosta kahden mantereen risteyskohdassa Turkin kulttuuri, jota onkin usein kuvattu sillaksi kahden maailman välillä, on rikas sekoitus itäistä ja läntistä perinnettä. Voimakkaan alueellisen läsnäolonsa vuoksi, Adrianmereltä Kiinaan Venäjän ja Intian välissä, Turkki on alkanut muodostua strategisesti yhä merkittävämmäksi valtioksi.^[2][3]

Turkki on demokraattinen, sekulaarinen ja perustuslaillinen tasavalta, jonka poliittinen järjestelmä perustettiin vuonna 1923 Mustafa Kemal Atatürkin johdossa Osmanien valtakunnan kaatumisen jälkeen ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen aikana. Tämän jälkeen Turkki on integroitunut enenevässä määrin länteen, pitäen samanaikaisesti yllä suhteitaan itäiseen maailmaan. Maa on Yhdistyneiden kansakuntien,^[4] Islamilaisen konferenssin,^[5] OECD:n^[6] ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön^[7] perustajajäsen, Euroopan neuvoston jäsen vuodesta 1949^[8] ja NATOn jäsen vuodesta 1952.^[9] Turkki on käynyt jäsenyysneuvotteluja Euroopan unionin kanssa vuodesta 2005 lähtien, oltuaan liitännäisjäsen vuodesta 1963.^[10] Turkki on jäsen myös G20:ssä, joka tuo yhteen maailman 20 suurinta taloutta.

Sisällysluettelo 1 Nimi 2 Historia 2.1 Antiikki 2.2 Turkkilaiset ja Osmanien valtakunta 2.3 Tasavallan aika 3 Politiikka 3.1 Ulkosuhteet 4 Hallinnollinen jako 5 Maantiede 6 Talous 7 Väestö 8 Kulttuuri 9 Kirjallisuus 10 Viitteet 11 Aiheesta muualla

[muokkaa] Nimi

Valtion nimi turkin kielellä, Türkiye, voidaan jakaa kahteen sanaan: Türk tarkoittaa "vahvaa" vanhalla turkkilaisella kielellä ja viittaa yleensä joko Turkin asukkaisiin tai turkkilaisten/turkkilaisten kansojen jäseniin,^[11] ja -iye on omistukseen tai sukulaisuuteen viittaava abstrakti suffiksi. Türk on myöhäisempi muoto sanasta "tu-kin", joka on kiinalaisten antama nimitys Keski-Aasian Altaivuorten eteläpuolella asuville kansoille jo vuonna 177 eaa.^[12] Termiä "Türk" tai "Türük" käytettiin ensimmäisen kerran autonyyminä gökturkkilaisten Orkhon-kirjoituksissa Keski-Aasiassa. Suomen kieleen sana Turkki on lainautunut saksasta ruotsin kielen kautta, ja sitä on käytetty ensimmäisen kerran jo Mikael Agricolan rukouskirjassa 1500-luvulla.^[13]

[muokkaa] Historia

Pääartikkeli: Turkin historia

[muokkaa] Antiikki

Suurimman osan nykyisestä Turkista muodostava Anatolian niemimaa (joka tunnetaan myös nimellä Vähä-Aasia) on yksi maailman vanhimmista jatkuvasti asutetuista alueista, sillä se sijaitsee Aasian ja Euroopan risteyskohdassa. Aikaisimmat neoliittiset asutuskeskukset, kuten Çatal Hüyük (keraaminen neoliittinen), Çayönü (esikeraaminen neoliittinen A–keraaminen neoliittinen), Nevali Cori (esikeraaminen neoliittinen B), Hacilar (keraaminen neoliittinen), Göbekli Tepe (esikeraaminen neoliittinen A) ja Mersin, kuulunevat maailman vanhimpien ihmisen rakentamien asutuskeskusten joukkoon.^[14] Asutus Troijassa alkoi neoliittikaudella ja jatkui rautakaudelle. Muistiinkirjatun historian aikana anatolialaiset ovat puhuneet indoeurooppalaisia, seemiläisiä ja eteläkaukasialaisia kieliä, sekä lisäksi useita alkuperältään tuntemattomia kieliä. Johtuen indoeurooppalaisten heetin ja luuvin kielten vanhuudesta jotkut tutkijat ovat esittäneet Anatoliaa indoeurooppalaisen kielikunnan hypoteettiseksi alkukodiksi.^[15]

Alueen ensimmäisen merkittävän valtakunnan muodostivat heettiläiset, 1700–1200-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Myöhemmin valtaan nousivat fryygialaiset, indoeurooppalainen kansa, kunnes kimmerialaiset tuhosivat heidän valtakuntansa 600-luvulla eaa.^[16] Fryygiaa seuraavista valtiosta voimaikkaimpia olivat Lyydia, Kaaria ja Lyykia. Lyydialaiset ja lyykialaiset puhuivat indoeurooppalaisia kieliä, mutta molempiin kieliin oli sulautunut ei-indoeurooppalaisia elementtejä ennen heettiläis- ja helleenikausia.

Anatolian rannikolle, joka tultiin tuntemaan nimellä Joonia, asettui asumaan samoihin aikoihin joonialaisia. Persialainen Akemenidien valtakunta valloitti koko alueen 500- ja 400-luvuilla eaa. ja se joutui myöhemmin Aleksanteri Suuren haltuun vuonna 334 eaa.^[17] Anatolia jaettiin tämän jälkeen useisiin pieniin hellenistisiin kuningaskuntiin (joihin kuuluivat Bithynia, Kappadokia, Pergamon ja Pontos), jotka joutuivat Rooman haltuun 1. vuosisadan eaa. puoliväliin mennessä.^[18] Vuonna 330 Rooman keisari Konstantinus Suuri valitsi Byzantionin Rooman valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi ja nimesi sen uudelleen Konstantinopoliksi (nykyisin İstanbul). Länsi-Rooman sortumisen jälkeen kaupungista tuli Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan keskus.^[19]

[muokkaa] Turkkilaiset ja Osmanien valtakunta

Seldžukkien dynastia oli Oğuz-turkkilaisten Kınık-heimon haara, joka 800-luvulla eli islamilaisen maailman reunalla, Kaspianmeren ja Araljärven pohjoispuolella Oğuz-liiton Yabghun suurkaanikunnassa.^[20] 900-luvulta alkaen seldžukit muuttivat kotialueeltaan Anatolian itäosiin.

Voitettuaan Bysantin valtakunnan Manzikertin taistelussa vuonna 1071 turkkilaiset alkoivat hylätä nomadijuuriaan pysyvämmän roolin hyväksi Anatoliassa, synnyttäen Seldžukkien valtakunnan.^[21] Se ei kuitenkaan tullut kestämään pitkään, sillä vuoteen 1243 mennessä mongolit olivat voittaneet seldžukkiarmeijat, ja hiljalleen valtakunnan mahti hiipui. Seldžukkien vanavedessä Osman I:n hallitsema pieni turkkilainen ruhtinaskunta kehittyi Osmanien valtakunnaksi, täyttäen romahtaneiden seldžukkien ja bysanttilaisten jättämän tyhjiön.^[22]

Osmanien valtakunta oli 623-vuotisen historiansa aikana vuorovaikutuksessa niin itäiseen kuin läntiseenkin maailmaan. 1500- ja 1600-luvuilla se kuului maailman voimakkaampiin poliittisiin entiteetteihin, joutuen usein törmäyskurssille Itä-Euroopan valtioiden kanssa hankkiessaan tasaisesti lisää alueita Balkanilta ja Puola-Liettuan eteläosista.^[3] Vuosia kestäneen taantumisen jälkeen se liittyi ensimmäiseen maailmansotaan Osmanien-Saksan liiton kautta vuonna 1914 – sotaan, jonka se lopulta hävisi. Sodan jälkeen voitokkaat ympärysvallat alkoivat jakaa Osmanien valtakuntaa Sèvres'n sopimuksen kautta.^[22]

[muokkaa] Tasavallan aika

Ympärysvaltojen miehitykset İstanbulissa ja İzmirissä ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen aikana vaikuttivat Turkin kansallisliikeen syntyyn.^[3] Mustafa Kemal Paššan, Gallipolin taistelussa kunnostauteuneen sotilaskomentajan johdossa käytiin Turkin itsenäisyyssota, jonka tarkoituksena oli Sèvres'n sopimuksen ehtojen kumoaminen.^[2] 18. syyskuuta 1922 mennessä miehitysarmeijat oli karkotettu ja maahan syntyi uusi turkkilainen valtio. 1. marraskuuta 1922 vastaperustettu parlamentti lakkautti muodollisesti sultanaatin, lopettaen samalla Osmanien valtakunnan 623 vuoden mittaisen valtakauden. Lausannen sopimus vuonna 1923 johti vastamuodostetun Turkin tasavallan suvereenisuuden tunnustamiseen Osmanien valtakunnan seuraajavaltiona. Tasavalta julistettiin virallisesti 29. lokakuuta 1923 uudessa pääkaupungissa, Ankarassa.^[3]

Kemal Paššan astuttua tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi hän aloitti useita radikaaleja uudistuksia perustaakseen uuden sekulaarisen Turkin sen osmanimenneisyyden jäänteistä.^[3] Sukunimilain mukaisesti Turkin parlamentti antoi Mustafa Kemalille vuonna 1934 kunnianimen "Atatürk" (Turkkilaisten isä).^[2]

Turkki liittyi toiseen maailmansotaan liittoutuneiden puolelle sodan loppuvaiheissa seremoniallisena eleenä, ja maasta tuli Yhdistyneiden kansakuntien jäsen vuonna 1945.^[4] Vuonna 1947 Yhdysvallat julisti ottavansa käyttöönsä Trumanin opin, neuvostoliiton vaadittua sotilastukikohtia Turkin salmilta ja kreikkalaisten jouduttua vaikeuksiin yrittäessään kukistaa kommunisteja sisällissodassa. Opissa tuotiin julki Yhdysvaltiojen aikeet turvata Turkin ja Kreikan turvallisuus, ja se johti suurimittaiseen sotilaalliseen ja taloudelliseen tukeen.^[23]

Osallistuttuaan Yhdistyneiden kansakuntien joukkojen kanssa Korean sotaan Turkki liittyi NATOon vuonna 1952. Maasta tuli suojamuuri Neuvostoliittoa vastaan Välimerellä. Kyproksen saaren vuosikymmenen kestäneiden väkivaltaisuuksien ja niitä seuranneen Ateenan innostaman vallankaappauksen jälkeen Turkki aloitti sotilasoperaation, jonka seurauksena saarelle syntyi separatistinen, vain Turkin tunnustama Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta.^[24]

Yksipuoluejärjestelmän aikakauden päätyttyä vuonna 1945 maahan syntyi monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin kärsi seuraavien vuosikymmenten aikana jännitteistä. Oikeisto- ja vasemmistoryhmien välisten kahnausen aiheuttama poliittinen epävakaus 1960–1980-luvuilla johti useisiin vallankaappauksiin vuosina 1960, 1971, 1980 ja lisäksi postmoderniin vallankaappaukseen vuonna 1997.^[25] Turkin talouden 1980-luvulla alkanut vapautuminen muutti maan maisemaa; seuraavia vuosikymmeniä leimasivat peräkkäiset voimakkaan talouskasvun kaudet ja kriisit.^[26]

[muokkaa] Politiikka

Pääartikkeli: Turkin politiikka

Turkki on parlamentaarinen, edustuksellinen demokratia. Tasavallan perustamisesta lähtien vuonna 1923 maa on kehittänyt vahvan sekularistisen perinteen.^[27] Turkin perustuslaki asettaa perusteet lainsäädännölle Turkissa. Se määrittelee maan hallinnon pääperiaatteet ja tekee Turkista keskitetyn yhtenäisvaltion. Nykyinen perustuslaki on ratifioitu kansanäänestyksellä vuonna 1982, ja siihen on tehty viime vuosina lukuisia lisäyksiä.^[28]

Turkin valtionpäämiehenä toimii tasavallan presidentti, jolla on lähinnä seremoniallinen rooli. Presidentin valitsee seitsemän vuotta kestävälle kaudelle maan parlamentti, mutta presidentin ei tarvitse olla parlamentin jäsen. Nykyinen presidentti Ahmet Necdet Sezer valittiin virkaansa 16. toukokuuta 2000 hänen palveltuaan perustuslakituomioistuimen puheenjohtajana. Toimeenpanovaltaa Turkissa harjoittaa pääministerin ja ministerineuvoston muodostama hallitus, kun taas lainsäädäntövalta on yksikamarisen parlamentin, Turkin suuren kansankokouksen käsissä. Oikeuslaitos on itsenäinen, ja perustuslakituomioistuin päättää lakien ja asetusten yhteensopivuudesta maan perustuslain kanssa. Turkin valtioneuvosto on korkein oikeusaste hallintoon liittyvissä tapauksissa, ja Turkin korkein vetoomustuomioistuin kaikissa muissa.^[28]

Pääministeri on yleensä vaalit voittaneen puolueen johtaja, ja hänet valitaan virkaansa parlamentissa luottamusäänestyksen kautta. Nykyinen pääministeri on İstanbulin entinen pormestari Recep Tayyip Erdoğan, jonka islamistis-konservatiivinen AKP voitti absoluuttisen enemmistön paikkoja Turkin parlamenttiin vuoden 2001 talouskriisin jälkeen järjestetyissä vaaleissa 34 prosentin ääniosuudella.^[29][30] Pääministerin tai muiden ministerien ei tarvitse olla parlamentin jäseniä, vaikkakin he tavallisesti ovat (eräs merkittävä poikkeus oli Kemal Derviş, talousministeri vuoden 2001 talouskriisin jälkeen^[31]).

Parlamentin jäsenet valitaan viisivuotiskausiksi suhteellisella vaalitavalla, kansallisen äänikynnyksen ollessa 10 prosenttia. 85 vaalipiiriä edustaa Turkin 81 hallinnollista maakuntaa (İstanbul on jaettu kolmeen vaalipiiriin kun taas Ankara ja İzmir on molemmat jaettu kahteen näiden kaupunkien suuren väkiluvun vuoksi). Parlamentin hajautumisen välttämiseksi vain vaaleissa yli 10 prosentin ääniosuuden saaneilla puolueilla on oikeus edustukseen parlamentissa. Tämän kynnyksen seurauksena vain kaksi puoluetta pääsi parlamenttiin edellisissä vaaleissa.^[32] Riippumattomat ehdokkaat voivat myös yrittää parlamenttiin, mutta heidänkin täytyy saada vaalipiirissään vähintään 10 prosenttia äänistä tullakseen valituiksi.^[33] Molempia sukupuolia koskeva yleinen äänioikeus on ollut voimassa Turkissa vuodesta 1933 ja jokaisella 18 vuotta täyttäneellä Turkin kansalaisella on joitain poikkeuksia lukuun ottamatta oikeus äänestää. Vuonna 2004 maassa oli 50 rekisteröitynyttä poliittista puoluetta, joiden ideologiat vaihtelevat äärivasemmistosta äärioikeistoon.^[33] Perustuslakituomioistuin voi riistää sen mielestä sekularisminvastaisilta tai separatistisilta puolueilta julkisen rahoituksen tai kieltää niiden toiminnan kokonaan.^[34][35]

Turkin armeija on perinteisesti ollut poliittisesti voimakas instituutio, ja sitä on pidetty Atatürkin tasavallan ylläpitäjänä. Turkin perustuslain ja maan yhtenäisyyden suojelu on annettu lailla maan asevoimille, joten sillä on muodollinen poliittinen rooli Kansallisen turvallisuuden neuvoston kautta sekulaarisen yhtenäisvaltion ja Atatürkin uudistusten vartijana.^[25] Neuvoston kautta armeija osallistuu suosituksiin maan puolustuspolitiikasta mitä tahansa Turkkiin kohdistuvaa uhkaa kuten etnistä separatismia tai uskonnollista ekstremismiä vastaan. Viime vuosina EU:n vaatimusten ja turvallisuusneuvoston lisääntyneen siviililäsnäolon kautta tapahtuneet uudistukset ovat johtaneet yrityksiin lakkauttaa armeijan perustuslaillisia velvollisuuksia.^[36] Huolimatta vaikutuksesta, jonka armeijalla nähdään olevan siviiliasioihin, Turkin asevoimilla on vahva kannatus ja sitä pidetään maan luotetuimpana instituutiona.^[37]

[muokkaa] Ulkosuhteet

Turkin poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset suhteet ovat suuntautuneet länteen tasavallan perustamisesta lähtien. Turkki on ottanut atlantistisen kannan moniin alueellisiin ja kansainvälisiin tapahtumiin maan osallistuttua ensin Kairon toiseen konferenssiin sekä Korean sotaan ja myöhemmin liityttyä NATOon vuonna 1952.^[23] Kylmän sodan aikana maa toimi lännen suojamuurina Itäblokkia vastaan, ja Berliinin muurin murtumisen jälkeen Turkki on osallistunut useisiin NATOn johtamiin rauhanturvaoperaatioihin. Monien historiallisten ja kulttuuristen syiden vuoksi tämä on johtanut toisistaan eroaviin suuntauksiin maan ulkopolitiikassa. Turkki on ainoa Islamilaisen konferenssin jäsen, joka kuuluu samaan aikaan NATOon, ja sen suhteet Israeliin ovat yksi Lähi-idän merkittävimmistä yhteistyösuhteista.^[38]

Euroopan unioni on Turkin suurin kauppakumppani, ja vakiintuneen turkkilaisen diasporan läsnäolo Euroopassa on osaltaan vaikuttanut Turkin ja EU:n välisten suhteiden kehittymiseen vuosien aikana. Turkista tuli Euroopan neuvoston jäsen vuonna 1949 ja vuonna 1959 maa haki Euroopan yhteisön (EU:n edeltäjän) liitännäisjäsenyyttä, jollaisen se sai vuonna 1963. Vuosikymmeniä kestäneiden neuvottelujen jälkeen Turkki haki EY:n täysjäsenyyttä vuonna 1987, teki tullisopimuksen EU:n kanssa vuonna 1995 ja aloitti virallisesti jäsenyysneuvottelut 3. lokakuuta 2005.^[10] Jäsenyysprosessin uskotaan kestävän ainakin 15 vuotta Turkin koon ja joissakin asioissa vallitsevien erimielisyyksien syvyyden vuoksi.^[39]

Historiallisesti Turkin ja naapurimaa Kreikan suhteissa on ollut jännitteitä. Kiistat Aigeianmeren alueen ilma- ja merirajoista ovat yhä yksi tärkemmistä kiistakysymyksistä naapurien välillä.^[40]. Tästä huolimatta, vuoden 1999 Turkissa ja Kreikassa tapahtuneiden peräkkäisten maanjäristysten ja molempien osapuolten nopeiden avunanto- ja pelastustoimien jälkeen valtioiden väliset suhteet ovat parantuneet, ja Kreikka on tukenut aktiivisesti Turkin liittymistä Euroopan unioniin.^[41] Turkin eteläpuolella pitkäaikaisesta Kyproksen saaren jaon aiheuttamasta kiistasta on viime aikoina tullut yksi merkittävimmistä ongelmista Turkin EU-jäsenyysneuvotteluissa, sillä Turkki ei ole suostunut avaamaan satamiaan liikenteelle Kyproksen tasavallasta.^[42]

Sekulaaristen perinteidensä vuoksi jotkut alueen maat ovat perinteisesti suhtautuneet Turkkiin epäilevästi, mikä on aiheuttanut jännitteitä erityisesti Turkin suurimman naapurimaan Iranin kanssa.^[43] Kylmän sodan päätyttyä Turkki on aktiivisesti rakentanut suhteitaan Itä-Euroopan ja Keski-Aasian entisiin kommunistisiin valtioihin, mikä on konkretisoitunut monissa kaksipuolisissa investoinneissa ja muuttoliikkeessä näiden maiden ja Turkin välillä.^[44] Suhteet Turkin naapurimaahan Armeniaan ovat kuitenkin yhä kireät vuosien 1915–1917 tapahtumien sekä myös Armenian ja sen turkkilaiskieltä puhuvan naapurin Azerbaidžanin Vuoristo-Karabahista käymän kiistan vuoksi.^[45] Turkin hallituksen virallisen kannan mukaan nuorturkkilaisten toimet, jotka johtivat arviolta satojen tuhansien–yli miljoonan armenialaisen pakkosiirtoihin ja kuolemaan Osmanien valtakunnan hajotessa, eivät muodosta kansanmurhaa; hallituksen mukaan kuolemat johtuivat armenialaisten sisäisistä konflikteista, taudeista ja nälänhädästä.^[46]

Vaikka Turkki osallistuikin NATOn johtamaan rauhanturvaoperaatioon Afghanistanissa syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen, Irakin sota kohtasi Turkissa voimakasta vastustusta. Hallituksen esitys, joka olisi sallinut USA:n joukkojen hyökätä Irakiin Turkin kaakkoisrajalta, ei saanut Turkin parlamentissa vaadittua 276 äänen absoluuttista enemmistöä taakseen: lopullinen tulos oli 264 puoltavaa ja 250 kielteistä ääntä.^[47] Tämä johti Turkin ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden viilentymiseen ja pelkoihin suhteiden vahingoittumisesta Irakin tilanteen vuoksi.^[48] Turkki suhtautuu erityisen varovaisesti epävakaasta Irakista mahdollisesti syntyvään itsenäiseen Kurdistaniin; maa on aiemmin ollut arviolta 37 000 henkeä tappaneessa sissisodassa omalla maaperällään PKK:ta vastaan (jonka muun muassa USA ja EU ovat luokitelleet terrorisrtijärjestöksi).^[49][50]

[muokkaa] Hallinnollinen jako

Pääartikkeli: Turkin maakunnat

Turkin alue on jaettu hallinnollisia tarkoituksia varten 81 maakuntaan. Jokainen maakunta on vuorostaan jaettu piirikuntiin, joita on maassa yhteensä 923. Maakunnilla on yleensä sama nimi kuin niiden pääkaupungeilla, joita kutsutaan myös keskuspiirikunniksi; poikkeuksia ovat Hatayn (pääkaupunki Antakya), Kocaelin (pääkaupunki İzmit) ja Sakaryan (pääkaupunki Adapazarı) maakunnat. Väkiluvultaan suurimmat maakunnat ovat İstanbul (yli 10 miljoonaa), Ankara (yli 4 miljoonaa), İzmir (yli 3,3 miljoonaa), Konya (yli 2,2 miljoonaa), Bursa (yli 2,1 miljoonaa) ja Adana (yli 1,85 miljoonaa asukasta).

Maakunnat on järjestetty seitsemään alueeseen väestönlaskentoja varten, mutta niillä ei ole hallinnollista merkitystä.

Turkin pääkaupunki on Ankara; suurin kaupunki ja tasavaltaa edeltänyt pääkaupunki on kuitenkin İstanbul, joka toimii maan talouden ja kulttuurin sydämenä.^[51] Muita merkittäviä kaupunkeja ovat İzmir, Bursa, Adana, Trabzon, Malatya, Gaziantep, Erzurum, Kayseri, İzmit, Konya, Mersin, Eskişehir, Diyarbakır, Antalya ja Samsun. Arviolta 67 prosenttia Turkin väestöstä asuu urbaaneissa keskuksissa.^[52] Yhteensä 12 kaupungissa elää yli 500 000 asukasta ja 48 kaupungissa yli 100 000 asukasta.

Tärkeimmät kaupungit

İstanbul - 8 803 468 Ankara - 3 203 362 İzmir - 2 232 265 Bursa - 1 194 687 Adana - 1 130 710 Gaziantep - 853 513 Konya - 742 690 Antalya - 603 190

Väkiluvut on annettu vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan.[53]

[muokkaa] Maantiede

Pääartikkeli: Turkin maantiede

Turkin alue on yli 1600 kilometriä pitkä ja 800 kilometriä leveä, joten maalla on suorakulmiomainen muoto.^[51] Turkin pinta-ala, järvet mukaan luettuina, on yhteensä 779 452 neliökilometrin suuruinen, josta 755 688 neliökilometriä on Lounais-Aasiassa ja 23 764 neliökilometriä Euroopassa.^[51] Maalla on siis aluetta kahdella mantereella. Turkki on pinta-alalla mitattuna maailman 36. suurin valtio Mosambikin jälkeen. Maa on jonkin verran suurempi kuin Chile ja hieman pienempi kuin Suomi ja Ruotsi yhdessä. Meret ympäröivät Turkkia kolmelta puolelta: Aigeianmeri lännessä, Mustameri pohjoisessa ja Välimeri etelässä. Myös Marmaranmeri sijaitsee Turkin alueella.^[54]

Turkin Eurooppaan kuuluva alue maan luoteisosassa, Itä-Traakia, rajoittuu Kreikkaan ja Bulgariaan. Maan Aasiaan kuuluva osa, Anatolia (myös Vähä-Aasia), koostuu korkeasta keskusylängöstä kapeine rannikkokaistaleineen pohjoisten Köroğlun ja Itä-Mustanmeren vuoristojen sekä eteläisten Taurusvuorten välissä. Itä-Turkin pinnanmuodostus on vuoristoisempi, ja alueella saavat alkunsa useat joet kuten Eufrat, Tigris ja Araks. Itä-Turkissa sijaitsevat myös Vanjärvi ja Turkin korkein vuorenhuippu, 5 165 mertiin kohoava Ararat.^[54][55]

Turkki jaetaan maantieteellisesti seitsemään alueeseen: Marmaran, Aigeianmeren, Mustanmeren, Keski-Anatolian, Itä-Anatolian, Kaakkois-Anatolian ja Välimeren alueisiin. Vuoristoinen pohjoisen Anatolian alue Mustanmeren rannikolla muistuttaa pitkää, kapeaa vyötä. Tämä alue muodostaa noin kuudenneksen Turkin maa-alueesta. Yleisesti ottaen Anatolian tasanko muttuu sisämaassa itää kohti yhä vuoristoisemmaksi.^[54]

Turkin vaihteleva maisema on monimutkaisten, aluetta vuosituhansien aikana muokanneiden maansisäisten voimien tulosta. Alueella on yhä suhteellisen usein maanjäristyksiä ja satunnaisesti tulivuorenpurkauksia. Bosporinsalmi ja Dardanellit ovat syntyneet Turkin läpi kulkevien Mustanmeren synnyttäneiden mannerlaattojen saumakohtien ansiosta. Maan pohjoisosassa kulkee maanjäristyksiä aiheuttava siirroslinja lännestä itään.^[56]

Turkin ilmasto on välimerellinen lauhkea ilmasto. Rannikolla kesät ovat kuumia ja suhteellisen kuivia ja talvet viileitä ja kosteita, mutta ilmasto voi olla huomattavasti ankarampi maan kuivemmissa sisäosissa. Rannikon vuoristot estävät Välimeren vaikutusta sisämaassa, joten Turkin sisäosissa vallitsee mannermainen ilmasto selkeine vuodenaikoineen. Keski-Anatolian tasanko on rannikkoaluesiin verrattuna alttiimpi äärilämpötiloille. Erityisesti tasankoalueen talvet voivat olla ankaria. Idän vuoristoalueilla lämpötila voi pudota -30–40 celsiusasteeseen, ja maa saattaa pysyä lumen peittämänä 120 päivää vuodessa. Lännessä Istanbulin ympäristössä keskimääräinen talvilämpötila on 4 °C, mutta lämpötila voi pudota nollan alapuolelle. Vuosittainen sademäärä on keskimäärin noin 500–800 millimetriä, todellisten määrien riippuessa maan korkeudesta. Kuivimmat alueet ovat Konyan ja Malatyan tasangot, jossa usein sataa vuosittain alle 300 millimetriä – kostein alue vuorostaan on Mustanmeren rannikko, jossa sademäärä voi kohota 2 200 millimetriin.^[57] Toukokuu on yleensä kostein kuukausi ja heinä- ja elokuu kuivimmat.

[muokkaa] Talous

Pääartikkeli: Turkin talous

Suurimman osan tasavallan aikaisesta historiastaan Turkki on noudattanut näennäisesti valtiojohtoista talouspolitiikkaa, jossa valtio on säädellyt tiukasti yksityistä sektoria, ulkomaankauppaa ja suoria ulkomaisia investointeja. 1980-luvulla Turkki kuitenkin aloitti pääministeri Turgut Özalin johdolla sarjan talousuudistuksia, joiden tarkoituksena oli siirtyä eristyneestä, valtiojohtoisesta järjestelmästä yksityissektoria suosivampaan markkinatalouteen perustuvaan malliin.^[26] Uudistukset johtivat nopeaan talouskasvuun, jonka kuitenkin keskeyttivät lamat ja taloudelliset kriisit vuosina 1994, 1999 (samana vuonna tapahtuneen maanjäristyksen jälkeen).^[58] ja 2001,^[59] Vuosina 1981–2003 maan vuotuinen talouskasvu oli keskimäärin neljä prosenttia.^[60] Uusien reformien puute yhdistettynä suureen ja kasvavaan julkisen sektorin vajeeseen sekä laajamittaiseen korruptioon johtivat korkeaan inflaatioon, heikkoon pankkisektoriin ja makrotalouden kasvaneeseen volatiilisuuteen.^[61]

Vuoden 2001 talouskriisistä ja tuon ajan talousministerin Kemal Dervişin aloittamista uudistuksista lähtien Turkin inflaatio on pudonnut yksinumeroisiin lukuihin, investoijien luottamus ja ulkomaiset investoinnit kohonneet ja työttömyys vähentynyt. Turkki on asteittain avannut markkinoitaan talousuudistusten kautta vähentämällä valtion valvontaa ulkomaankaupassa ja investoinneissa, ja julkisessa omistuksessa olevien yhtiöiden yksitystäminen sekä useiden sektorien avaaminen yksityiselle ja ulkomaiselle kilpailulle on jatkunut poliittisen keskustelun siivittämänä.^[62]

Vuonna 2005 Turkin bruttokansantuotteen kasvuvauhti oli 7,4 prosenttia,^[63] mikä tekee Turkista yhden maailman nopeimmin kasvavista talouksista. Turkki sijoittuu BKT:lla mitattuna 17. sijalle maailmassa ja se kuuluu maailman 20 suurinta taloutta yhteen tuovaan G20-ryhmään. Maan taloutta eivät enää hallitse perinteiset maaseudun elinkeinot, vaan pikemminkin maan läntisten maakuntien suurkaupunkeihin keskittynyt dynaaminen teollisuus yhdessä kehittyneen palvelusektorin kanssa. Maatalous muodostaa 11,9 prosenttia Turkin BKT:stä, teollisuus 23,7 prosenttia ja palvelut 64,5 prosenttia.^[52] Turismi on kasvanut nopeasti viimeisen 20 vuoden aikana ja muodostaa nykyään tärkeän osan maan taloudesta. Vuonna 2005 Turkissa kävi 24 124 501 vierailijaa, jotka jättivät maahan 18,2 miljardia dollaria.^[64] Turkin talouden muita merkittäviä sektoreita ovat rakennus-, auto-, elektroniikka- ja tekstiiliteollisuus.

Viime vuosina Turkin kroonisen korkea inflaatio on saatu aisoihin, mikä on johtanut uuden rahayksikön liikkeellelaskuun talousuudistusten sementoimiseksi ja epävakaan talouden perinnön poispyyhkimiseksi. 1. tammikuuta 2005 Turkin liiran korvasi Uusi Turkin liira, kun vanhasta rahasta pudotettiin pois kuusi nollaa (1 UTL=1 000 000 TL).^[65] Jatkuvien talousuudistusten seurauksena inflaatio on laskenut 8,2 prosenttiin vuonna 2005, ja työttömysaste 10,3 prosenttiin.^[66] Bruttokansantuotteen ollessa 5 062 dollaria henkeä kohti vuonna 2005 Turkki sijoittui maailmassa BKT:n mukaan laskettuna sijalle 64. Yksi Turkin suurimmista talousongelmista on varallisuuden epätasainen jakautuminen. Vuonna 2004 arvioitiin, että vauraimmalla 20 prosentilla väestöstä oli käytettävissään 46,2 prosenttia kotitalouksien käyttövaroista, kun taas köyhimmällä 20 prosentilla vain 6 prosenttia.^[67]

Turkin tärkeimmät kauppakumppanit ovat Euroopan unioni (52 prosenttia viennistä ja 42 prosenttia tuonnista vuonna 2005),^[68] Yhdysvallat, Venäjä ja Japani. Turkki on käyttänyt hyödykseen vuonna 1995 allekirjoitettua Euroopan unionin ja Turkin tulliunionia kasvattaakseen vientiin tarkoitettua teollisuustuotantoaan, hyötyen samaan aikaan EU:sta tulevista suorista investoinneista. Vuonna 2005 maan viennin arvo oli 73,5 miljardia dollaria ja tuonnin 116,8 miljardia dollaria, 16,3 ja 19,7 prosentin nousut vuoteen 2004 verrattuna.^[68] Vuonna 2006 vienti nousi 85,8 miljardiin dollariin, mikä merkitsi 16,8 prosentin nousua edelliseen vuoteen verrattuna.^[69]

Suorien ulkomaaninvestointien oltua vuosien ajan alhaisella tasolla Turkki onnistui vuonna 2005 houkuttelemaan maahan 8,5 miljardia dollaria näiden investointien kautta, ja odotettu luku vuodelle 2006 on vielä suurempi.^[70] Sarja suuria yksityistämisiä, Turkin Euroopan unionin jäsenyysneuvottelujen alkamisen tuoma vakaantuminen, vahva ja vakaa talouskasvu sekä rakennemuutokset pankkitoiminnassa, vähittäismyynnissä ja telekommunikaatio-alalla ovat kaikki vaikuttaneet investointien kasvuun.^[62]

[muokkaa] Väestö

Pääartikkeli: Turkin väestö

Vuonna 2005 Turkin väkiluku oli yhteensä 72,6 miljoonaa ja väestönkasvu 1,5 prosenttia vuodessa.^[66][52] Turkin väestö on suhteellisen nuorta, sillä 25,5 prosenttia kuuluu 0–14-vuotiaiden ikäryhmään.^[71] Hallituksen vuonna 2005 julkaisemien tilastojen mukaan elinajanodote on miehille 68,9 vuotta, naisille 73,8 vuotta ja molemmille sukupuolille keskimäärin 71,3 vuotta.^[72]

Koulutus on Turkissa pakollista ja ilmaista 6–15-vuotiaille. Lukutaitoaste on miehillä 95,3 prosenttia ja naisilla 79,6 prosenttia, keskiarvon ollessa 87,4 prosenttia.^[73] Alhainen luku johtuu suureksi osaksi maan arabien ja kurdien asuttamissa kaakkoisissa maakunnissa vallitsevista naisiin kohdistuvista feodaalisista asenteista.^[74]

Turkin perustuslain artikkeli 66 määrittelee "turkkilaiseksi" jokaisen, joka on "sitoutunut Turkin valtioon kansalaisuuden siteen kautta"; siispä termin "turkkilainen" käyttö lakitekstissä eroaa sen etnisestä määritelmästä. Enemmistö Turkin väestöstä on kuitenkin etnisesti turkkilaisia. Muita suuria etnisiä ryhmiä ovat kurdit, tšerkessit, romanit, arabit ja kolme virallisesti tunnustettua vähemmistöä (Lausannen sopimuksen mukaan): kreikkalaiset, armenialaiset ja juutalaiset. Suurin ei-turkkilainen etninen ryhmä on kurdit, jotka ovat perinteisesti asuneet maan kaakkoisosassa. Vähemmistöillä kolmea virallista vähemmistöä lukuun ottamatta ei ole minkäänlaisia erikoisoikeuksia, ja vaikka termi "vähemmistö" onkin Turkissa arkaluontoinen, assimilaation aste eri virallisten vähemmistöjen ulkopuolisten etnisten ryhmien keskuudessa on korkea. Turkin kantaväestön keskuudesta voidaan löytää eroja myös väestön erilaisten turkkilaisten (kansojen) alkuperien perusteella. Luotettavaa tietoa maan tarkasta etnisestä jakaumasta ei ole tarjolla, sillä Turkin väestönlaskennoissa ei luokitella ihmisiä etnisyyden mukaan.^[75]

Euroopan toisen maailmansodan jälkeisen suuren työvoimatarpeen vuoksi monet Turkin kansalaiset muuttivat Länsi-Eurooppaan (erityisesti Länsi-Saksaan), luoden merkittävän turkkilaisen diasporan. Viime aikoina myös Turkista on tullut lukuisten maahanmuuttajien kohdemaa, erityisesti Berliinin muurin murtumisen ja alueelle syntyneen liikkumisvapauden jälkeen. Nämä maahanmuuttajat tulevat yleensä entisistä neuvostoblokin valtioista mutta myös naapuroivista muslimimaista, joko asettuakseen työskentelemään Turkkiin tai jatkaakseen matkaansa eteenpäin Euroopan unioniin.^[76]

Turkki on maan ainoa virallinen kieli. Luotettavia tietoja väestön kielellisestä jakautumisesta ei ole tarjolla yllä mainittujen syiden vuoksi.^[75] Turkin julkinen yleisradioyhtiö TRT lähettää ohjelmaa alueellisilla kielillä ja murteilla, arabiaksi, bosniaksi, tšerkessiksi ja kurdiksi muutaman tunnin viikossa.^[77]

Nimellisesti 99,0 prosenttia Turkin väestöstä on muslimeita,^[78] joista valtaosa noudattaa sunnalaisuutta. Merkittävä vähemmistö väestöstä kuuluu Alevi-suuntaukseen.^[79] Väestön loppuosa on ateisteja tai noudattaa jotain muuta uskontoa, erityisesti kristinuskon eri haaroja (kreikkalainen ortodoksikirkko, Armenian apostolinen kirkko ja syyrialainen ortodoksinen kirkko), juutalaisuutta tai jesidismiä.

Sekularismilla on Turkissa vahva perinne. Vaikka valtiolla ei ole virallista uskontoa eikä se edistä minkään uskonnon harjoittamista, se valvoo uskontojen välisiä suhteita aktiivisesti. Perustuslaki tunnustaa uskonnonvapauden yksilöille, kun taas uskonnolliset yhteisöt ovat valtion suojeluksessa mutta perustuslaki yksiselitteisesti kieltää niitä osallistumasta poliittiseen prosessiin (esimerkiksi muodostamalla uskonnollisen puolueen) tai perustamasta uskonnollisia kouluja. Yksikään puolue ei voi väittää esudtavansa mitään uskontoa; tästä huolimatta uskonnollisuus on edustettuna maan politiikassa yleensä konservatiivisten puolueiden kautta.^[27] Turkki on kieltänyt lailla hijabin ja uskonnollis-poliittisten symbolien käytön molemmilta sukupuolilta hallintorakennuksissa, kouluissa ja yliopistoissa;^[80] Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätti lain olevan oikeutettu 10. marraskuuta 2005 jutussa Leyla Şahin vastaan Turkki.^[81]

[muokkaa] Kulttuuri

Pääartikkeli: Turkin kulttuuri

Turkilla on erittäin monipuolinen kulttuuri, joka on sekoitus Oğuz-turkkilaisia, osmanien valtakunnan aikaisia, länsimaisia sekä islamilaisia kulttuureja ja perinteitä. Turkin muuntauduttua onnistuneesti uskontoon pohjaavasta Osmanien valtakunnasta moderniksi kansallisvaltioksi, joka noudattaa tiukkaa uskonnon ja valtion välistä erottelua, taiteelliset ilmaisutavat monipuolistuivat ja lisääntyivät. Tasavallan alkuvuosina valtio investoi suuria summia korkeakulttuuriin, kuten museoihin, teattereihin ja arkkitehtuuriin. Koska erilaisilla historiallisilla tekijöillä on merkittävä rooli modernin turkkilaisen identiteetin määrittelyssä, turkkilainen kulttuuri on muodostunut paitsi yrityksestä olla "moderni" ja länsimaalainen, myös tarpeesta pitää yllä perinteisiä uskonnollisia ja historiallisia arvoja^[82].

Turkin musiikki ja kirjallisuus ovat hyviä esimerkkejä eri kulttuurivaikutteiden sekoituksista. Osmanien valtakunnan sekä islamilaisen maailman ja Euroopan välisen vuorovaikutuksen seurauksena useat eri musiikin lajit ovat suosittuja Turkissa, "arabeskista" hip hop -musiikkiin, joten modernissa turkkilaisessa musiikissa on vaikutteita paitsi keskiaasialaisista ja islamilaisista myös eurooppalaisista perinteistä. Turkin kirjallisuuteen vaikuttivat suuresti osmanikaudella arabiankielinen kirjallisuus ja erityisesti persialainen kirjallisuus, vaikkakin valtakunnan loppuvaiheilla sekä turkkilaisen kansanperinteen että eurooppalaisen kirjallisen perinteen vaikutukset lisääntyivät. Kulttuurivaikutteiden sekoitus dramatisoituu esimerkiksi vuoden 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan Orhan Pamukin teoksissa: Ruotsin akatemia ilmaisi hänen "etsiessään kotikaupunkinsa melankolista sielua löytäneen uusia symboleita kulttuurien törmäyksestä ja lomittumisesta"^[83].

Myös Turkin arkkitehtuuri muistuttaa alueella vuosisatojen ajan vaikuttaneesta ainutlaatuisesta perinteiden sekoituksesta. Perinteisen, lukuisissa Turkin osissa läsnä olevan bysanttilaisen arkkitehtuurin lisäksi esimerkkejä myös myöhäisemmästä, paikallisia ja islamilaisia perinteitä huolellisesti sekoittavasta osmanien arkkitehtuurista on nähtävillä paitsi Turkissa myös muissa valtakunnan entisissä osissa. 1700-luvulta alkaen Turkin arkkitehtuuriin ovat vaikuttaneet yhä voimakkaammin länsimaiset tyylit, mikä on nähtävissä erityisesti Istanbulissa, jossa Sinisen moskeijan ja Dolmabahçen palatsin kaltaisten rakennusten vierellä kohoaa lukuisia moderneja pilvenpiirtäjiä, kaikki edustaen eri perinteitä.^[84]

Turkin ylivoimaisesti suosituin urheilulaji on jalkapallo,^[85] jonka jotkut kansalliset- ja ammattiottelut vetävät kymmeniä miljoonia katselijoita television ääreen. Tästä huolimatta myös muut urheilulajit, kuten koripallo ja moottoriurheilu (sen jälkeen kun Istanbul Racing Circuit otettiin Formula 1 -kisoihin) ovat lisänneet suosiotaan viime aikoina. Perinteinen turkkilainen kansallisurheilulaji on ollut Yağlı güreş (öljypaini) Osmanien valtakunnan ajoista lähtien.^[86]

[muokkaa] Kirjallisuus

• Heikki Tervonen: Euroopan porteilla. 12 avainta tarujen ja tarinoiden Turkkiin (Kirjapaja, 2006)
• Istanbul for Foreign Businessmen (Istanbul Chamber of Commerce, 2006)

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Matkaopas aiheesta Turkey Wikitravelissa (englanniksi)
• Turkki Google Mapsissa
• Turkin talous, tilastoja ja tietoja
• Turkin kartta